Hyvästejä jättämässä

Hevoset voivat hyvin, siitä ei ole kyse. Viime lauantaista asti olo on vain ollut todella tyhjä kun sain puhelimitse ilmoituksen, että työnantajani on nukkunut pois. Ystäväni menetti äitinsä ja hänen lapsensa mummonsa. Minä menetin työni, jossa todella tykkäsin olla. Työ avustajana oli muutakin kuin pelkkää työtä, harvassa työpaikassa on niin kodikas tunnelma. Meillä oli avustettavani kanssa usein hauskaa, mielessäni pyörii monet hyvät hetket ja ne nokkelat vitsit, joita tykkäsimme toisillemme sutkautella. En ikinä olisi uskonut perjantaina työvuoron päätteeksi, että se on viimeinen kerta kun näen hänet. 

Eilen kävimme korjaamassa hänen tavaransa pois. Minun ei olisi ollut pakko mennä, mutta halusin mennä paitsi ystäväni tueksi, myös todistamaan itselleni, että tämä on totta. Olo hieman helpottui kun teki jotain konkreettista, asia oli helpompi hyväksyä sen jälkeen.  Maanantaina kun olin työvuoron sijaan lukenut vain koko aamun viestejäni läpi, uskomatta silti niiden sisältöä. 

Kiitos kaikesta, lämmöllä jään muistamaan. Lepää rauhassa.

PS. Koko mennyt viikonloppu oli kamalaa, mutta koko homman kurjuuden vielä kruunasi se kun raahasimme Marian kanssa ahkiolla viime postauksen lopussa esitellyn vinttikoiran kotiinsa viimeiselle matkalleen. Raukkaparka jäi kotimme kohdalla auton alle, onneksi sen ei tarvinnut kitua hetkeäkään. Rehellinen kuski myöskin hoisi hommansa kuten pitääkin eikä paennut paikalta. 

Joskus elämä tuntuu aika paskalta.