Olenko oman elämäni luovuttaja?

Kuten olen antanut aiemmissa postauksissa ymmärtää, koin kesällä totaalisen burn-outin moneen asiaan ja yksi niistä oli ratsastus, jota kohtaan kiinnostus vain katosi totaalisesti. Vietin mielelläni aikaa hevosteni kanssa, mutta mitä ratsastukseen tuli, en halunnut edes ajatella asiaa. Asia kuitenkin ahdisti minua kamppaillessani itseni kanssa - minuahan pitäisi kiinnostaa, olinhan satsannut Akillekseen hitonmoisen summan rahaa voidakseni kehittyä ratsastajana ja kilpailijana. Mutta ei.. Yhtäkkiä niillä asioilla ei ollutkaan mitään merkitystä ja kun tarkemmin alkoi miettiä, ei niillä tuntunut olleen merkitystä aikoihin vaikka olisin tahtonut kuvitella toisin. Kaikki se mistä olin haaveillut, tuntui yhtäkkiä typerältä ja turhalta. Silti tuntui niin kovin vaikealta päästää irti ajatuksesta, jota oli vaalinut vuosia.. Olisinko oman elämäni luovuttaja? 

Oli kamalaa tajuta, että kiinnostus oli näyttänyt menevän menojaan ja kohdata se totuus, ettei enää elä sellaista elämää, joka mahdollistaisi vuosia mukana kulkeneiden unelmien ja tavoitteiden toteutumisen. Sitä olisi tahtonut olla kiinnostunut ja pitää kiinni unelmistaan viimeiseen asti, mutta fiilistä ei vain löytynyt enää. Koko kesän kuitenkin sinnikkäästi odotin kiinnostuksen ilmestyvän jonkin nurkan takaa. Kuten arvata saattaa, se ei ilmestynyt. Olin sen vuoksi todella allapäin kunnes tajusin, ettei minun ole pakko tahtoa mitään eikä vaatia itseltäni asioita, jotka eivät kiinnosta. Oli aika antaa itselleen lupa siirtyä eteenpäin elämässä ja luopua unelmista, joiden toteuttaminen ei tuntunut enää millään tavalla tärkeältä. Pitkään kamppailin pettymyksen kanssa.. Jos sitä kuitenkin.. Mutta sitten lakkasin odottamasta ja päätin, että on aika antaa olla, päästää irti ja jatkaa matkaa ne haaveet mukanaan, jotka tuntuvat tavoittelemisen arvoisilta.

Voi kuinka onkaan ollut ihanaa kokea olevansa vapaa siitä minun pitäisi -fiiliksestä! Vapaa nauttimaan asioista ilman jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia. Vapaa tekemään mikä tuntuu parhaalta siihen hetkeen. Myönnettäkööt, että olen laittanut paljon (lue; liikaa) rahaa hevosiin ja tavoitteisiin, joita ei sitten yhtäkkiä enää olekaan ja pitkään asian järkevyys mietitytti minua. Nyt sillä ei ole mitään merkitystä kun ajattelen asioita joita olen saanut ja joista tulen vielä toivottavasti nauttimaan kauan. Ne todellakin ovat jokaisen tonnin arvoisia. Minun elämässäni näitä asioita ei mitata rahassa vaikka tiedän, että moni ihminen pitää sitä hulluna ja kehottaisi minua myymään hevoseni pois jos en kerta aio enää tavoitella mitään.

Rahalla kuitenkin saa ja hevosella pääsee.. ;) Olenkin saanut kaksi maailman hienointa hevosta! Tiedättekö sen tunteen kun mahan pohjassa kutisee ja hymyilyttää kun ajattelee jotakuta? Sellaista minun hevoseni aiheuttavat minussa, molemmat ovat minulle niin kovin rakkaita ystäviä ja elämänkumppaneita (yhtään muuta laumaa vähättelemättä, sitä ne ovat kaikki ♥). Elämän myllerryksissä ne ovat aina tuoneet lohtua ja turvaa kun olen ollut turpaterapian tarpeessa. Niiden kanssa on jaettu monet ilot, surut, onnistumiset, epäonnistumiset ja oivalluksen riemut.

Pikku hiljaa ahdistuksen ja vastenmielisyyden fiiliksen mentyä, olen alkanut taas ajatella ratsastamista. Sellaisena yhteisenä mukavana harrastuksena tavoitteiden jäätyä. Kilpaileminen ja tavoitteellinen treenaaminen ei koskaan sopinut minulle, se teki minusta ihmishirviön vaatimuksineni. Taidan viihtyä paremmin tälläisenä kukkahattutätinä. Joskus 2000-luvun puolivälissä minulla oli unelma. Silloin olin pitänyt hevosista taukoa jo monta vuotta, mutta istuessani parvekkeellani nauttimassa syysauringosta, ajattelin, ettei mikään olisi hienompaa kuin nauttia tästä kelistä oman pörröisen, hiirakon issikan ja novascotiannoutajan kanssa metsässä. Heh.. Hassua huomata kuinka tämä viaton haave on käynyt toteen. Unelmaan ei tosin kuulunut kahta kappaletta kumpaakin, mutta eikö se ole silloin tuplasti parempi? ;)


  
Nämä kuvat ovat viimeisimmältä ratsastus kerralta, jota ennen ratsastuksesta oli kertynyt taas taukoa pitkä aika. Menin vain lyhyesti läpi kaikki askellajit, nauttien siitä, että olen saattanut päästää irti siitä pikkutarkasta hinkutuksen tarpeestani. Myös hevoseni nauttivat kun olen päästänyt irti joka askeleen kontrolloimisesta. Tottakai jumppa ja lihaskuntotreeni tulevat taas takaisin ohjelmaan, mutta en enää vaadi liikoja. Asia kerrallaan enkä pelkää möhliä tai huonoa treeniä, annan hevosieni olla hevosia ja itseni erehtyä ihmisenä. 

On ollut upeaa huomata millainen luottamus meillä nykyään on. Muistan vielä liiankin hyvin ajan, jolloin en saattanut päästää Gljáta kävelemään pitkin ohjin vaan ne piti kuroa tiukasti käteen jo heti alkuun, koska pelkäsin sen ampuvan alta. Tai kuinka Akilles pelkäsi jokaista liikahdustani selässä. Nykyään voin kiivetä selkään, antaa ohjat ja mennä. 

Vaikka tavoitteita ei sen kummemmin ole, listaan silti tähän asiat, joissa haluan meidän/itseni kehittyvän:

1. Kanna kädet ja korjaa ohjasotteen suunta! Kuvista huomaa hyvin, että ratsastan nykyään vähän liiankin vapaalla ohjalla ja ohjasote karkaa aivan väärään suuntaan. Sen kuuluisi etenkin tuon kangen kanssa tulla ylös - ei missään nimessä taakse!
 2. Hengitä! Hartiajäykkyyteni ei ole nykyään niin pahana enää, mutta yhä sitä on nähtävissä.
3. Notkeus ja elastisuus sekä hevosten, että omaan liikkumiseen.
4. Akilleksen laukan kehittäminen Lähtökohdat ovat paremmat kun minua ei jännitä enää ristilaukat niin kovasti ja siksi Akilleskin ottaa rennommin.
5. Gljálle hyvän työskentelymuodon löytyminen tölttiin. Ollaan jo oltu oikeilla jäljillä jo jonkin aikaa kun olen oppinut ratsastamaan enemmän kropalla ja hyödyntämään takaa eteen ajatusta enkä vain kuroa hommaa kasaan ohjilla edestä.
6. Pitää hauskaa maastossa ja pikkuesteillä useammin! Kaipaan pitkiä maastoretkiä ja seikkailuita. Ja tahdon hypätä enkat Glján kanssa kunhan saadaan kuntoa alle.
7. Paksu-Aksu hoikemmaksi! Tämä ei lienee kaipaa selityksiä... o_O :'D
8. Ruveta ratsastamaan säännöllisemmin.

Olenko siis oman elämäni luovuttaja? Ehkä. Entä joudunko pitämään sitä pahana asiana? En usko. Joskus joutuu vain luopumaan joistain asioista, jotka tuntuivat tärkeiltä, mutta ajankuluessa tajuaa, etteivät ne olleet itseään varten.
Huh, olipas pitkä postaus.. Pakko vaan saada jakaa ajatukset, jotka ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia jo kauan.. Kylläpä aina helpottaa kun saa naputella ne tekstiksi.. 

Lupasin viimeksi vertailua eri kuolaimettomista, mutta ensin oli pakko saada purkaa nämä ajatukset itsestään ulos. Seuraavaksi siis tiedossa sitä välinevertailua, josta vaihtaisin sitten mieluusti ajatuksia muiden kanssa, joten pysykäähän kanavalla! :)

Idan elämää -blogissa myös tuoreita postauksia mm. raikas välipalavanukas chiasta, viikonlopun seikkailuista jäällä ja siitä miten herkästi hommat voi vetää ihan läskiksi! Käykäähän katsomassa.. :)

Luksusta on tallikaveri

Jos sunnuntaina oli jo mielettömän hauskaa saada seuraa Monasta tallille, olin tuplasti hyvillään kun serkkutyttö ilmoitti tulevansa vielä maanantainakin! Tallilla saa usein käydä yksinään, joten seura on todellista luksusta, kuvista nyt puhumattakaan! Matskua myös toisessa >blogissani<, käyhän kurkkaa!

Vitsit miten kaipaankaan yhteisiä tallipäiviä.. Yyh, miksi tässä tylsässä aikuisten elämässä on aina liikaa aikatauluja, jotka ei koskaan sovi yhteen kenenkään kanssa. Vaikka eläinystäväni ovat parasta seuraa, silti kaipaan myös ihmisiä, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia sekä toteuttaa hulluja ideoita.

Sunnuntailta on ratsastuskuvia vaikka kuinka. Palataan niihin tuonnempana, koska aion samalla kirjoittaa hieman enemmän kuolaimettomuudesta. Nyt kun noita kuolamettomia vempeleitä on tullut testattua useampaa eri mallia jo parin vuoden ajan, on aika jakaa vähän ajatuksia. Samalla pieni katsaus meidän tämän hetkisestä tilanteesta ratsastuksen suhteen. 

Nyt kuitenkin takaisin siihen ihanan aurinkoiseen maanantaipäivään. Mona aloitti ratsastamalla Webellä ilman satulaa. Hevonen oli todella rento, jopa vähän liiankin. Kun Mona tuli alas potretti kuvia varten, se mokoma nukahti pystyyn! Ei meinannut raaskia enää laittaa juoksemaan, mutta haettiin kuitenkin Kaapo ja Aksu kaveriksi ja päästettiin pojat rundaamaan kentälle. Virtaahan riitti, eikä meidän juoksutus apua juuri tarvittu. :D 

"Mammaaa, Webe lällettelee mulle!"

Onnin mielestä hepat on ihan kauheen jänniä, paitsi silloin kun saa mennä syömään niiden yönsilmiä tai nuolemaan kikkeleitä.. Joo,kyllä vaan.. Koirallani on fetissi ja ainut joka pistää tuolle touhulle hanttiin olen minä. Ruunapojat on kyllä ihan messissä..

The ralliponi pisti ex-ravurille kampoihin ja voittohan sieltä napsahti! ;) Kintut voi olla lyhyet, mutta pirun vikkelät.

Selkään piti tietenkin vähän päästä kun oli sunnuntailta jäänyt fiilikset päälle. Menin Gljálla poikien sekaan kentälle ja Kaapo liittyikin meidän matkaan perässä hölkötellen. Gljá meni niin upeasti jotain pätkiä, se oli niin pehmeä ja hyväntuulinen, ratsastus tuntui harmooniselta. Onneksi nyt on kaksi vapaapäivää tiedossa jolloin voi keskittyä ratsastamaan.

Miten teidän vuosi on alkanut? Vieläkö tämän blogin linjoilla roikkuu ketään seuraamassa kun kirjoittaja on ollut melkoisen epäaktiivinen? :D