11. helmikuuta 2016

Olenko oman elämäni luovuttaja?


Kuten olen antanut aiemmissa postauksissa ymmärtää, koin kesällä totaalisen burn-outin moneen asiaan ja yksi niistä oli ratsastus, jota kohtaan kiinnostus vain katosi totaalisesti. Vietin mielelläni aikaa hevosteni kanssa, mutta mitä ratsastukseen tuli, en halunnut edes ajatella asiaa. Asia kuitenkin ahdisti minua kamppaillessani itseni kanssa - minuahan pitäisi kiinnostaa, olinhan satsannut Akillekseen hitonmoisen summan rahaa voidakseni kehittyä ratsastajana ja kilpailijana. Mutta ei.. Yhtäkkiä niillä asioilla ei ollutkaan mitään merkitystä ja kun tarkemmin alkoi miettiä, ei niillä tuntunut olleen merkitystä aikoihin vaikka olisin tahtonut kuvitella toisin. Kaikki se mistä olin haaveillut, tuntui yhtäkkiä typerältä ja turhalta. Silti tuntui niin kovin vaikealta päästää irti ajatuksesta, jota oli vaalinut vuosia.. Olisinko oman elämäni luovuttaja? 



Oli kamalaa tajuta, että kiinnostus oli näyttänyt menevän menojaan ja kohdata se totuus, ettei enää elä sellaista elämää, joka mahdollistaisi vuosia mukana kulkeneiden unelmien ja tavoitteiden toteutumisen. Sitä olisi tahtonut olla kiinnostunut ja pitää kiinni unelmistaan viimeiseen asti, mutta fiilistä ei vain löytynyt enää. Koko kesän kuitenkin sinnikkäästi odotin kiinnostuksen ilmestyvän jonkin nurkan takaa. Kuten arvata saattaa, se ei ilmestynyt. Olin sen vuoksi todella allapäin kunnes tajusin, ettei minun ole pakko tahtoa mitään eikä vaatia itseltäni asioita, jotka eivät kiinnosta. Oli aika antaa itselleen lupa siirtyä eteenpäin elämässä ja luopua unelmista, joiden toteuttaminen ei tuntunut enää millään tavalla tärkeältä. Pitkään kamppailin pettymyksen kanssa.. Jos sitä kuitenkin.. Mutta sitten lakkasin odottamasta ja päätin, että on aika antaa olla, päästää irti ja jatkaa matkaa ne haaveet mukanaan, jotka tuntuvat tavoittelemisen arvoisilta.


Voi kuinka onkaan ollut ihanaa kokea olevansa vapaa siitä minun pitäisi -fiiliksestä! Vapaa nauttimaan asioista ilman jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia. Vapaa tekemään mikä tuntuu parhaalta siihen hetkeen. Myönnettäkööt, että olen laittanut paljon (lue; liikaa) rahaa hevosiin ja tavoitteisiin, joita ei sitten yhtäkkiä enää olekaan ja pitkään asian järkevyys mietitytti minua. Nyt sillä ei ole mitään merkitystä kun ajattelen asioita joita olen saanut ja joista tulen vielä toivottavasti nauttimaan kauan. Ne todellakin ovat jokaisen tonnin arvoisia. Minun elämässäni näitä asioita ei mitata rahassa vaikka tiedän, että moni ihminen pitää sitä hulluna ja kehottaisi minua myymään hevoseni pois jos en kerta aio enää tavoitella mitään.



Rahalla kuitenkin saa ja hevosella pääsee.. ;) Olenkin saanut kaksi maailman hienointa hevosta! Tiedättekö sen tunteen kun mahan pohjassa kutisee ja hymyilyttää kun ajattelee jotakuta? Sellaista minun hevoseni aiheuttavat minussa, molemmat ovat minulle niin kovin rakkaita ystäviä ja elämänkumppaneita (yhtään muuta laumaa vähättelemättä, sitä ne ovat kaikki ♥). Elämän myllerryksissä ne ovat aina tuoneet lohtua ja turvaa kun olen ollut turpaterapian tarpeessa. Niiden kanssa on jaettu monet ilot, surut, onnistumiset, epäonnistumiset ja oivalluksen riemut.

Pikku hiljaa ahdistuksen ja vastenmielisyyden fiiliksen mentyä, olen alkanut taas ajatella ratsastamista. Sellaisena yhteisenä mukavana harrastuksena tavoitteiden jäätyä. Kilpaileminen ja tavoitteellinen treenaaminen ei koskaan sopinut minulle, se teki minusta ihmishirviön vaatimuksineni. Taidan viihtyä paremmin tälläisenä kukkahattutätinä. Joskus 2000-luvun puolivälissä minulla oli unelma. Silloin olin pitänyt hevosista taukoa jo monta vuotta, mutta istuessani parvekkeellani nauttimassa syysauringosta, ajattelin, ettei mikään olisi hienompaa kuin nauttia tästä kelistä oman pörröisen, hiirakon issikan ja novascotiannoutajan kanssa metsässä. Heh.. Hassua huomata kuinka tämä viaton haave on käynyt toteen. Unelmaan ei tosin kuulunut kahta kappaletta kumpaakin, mutta eikö se ole silloin tuplasti parempi? ;)

 photo 1037_zpsfmroudxo.png
  
Nämä kuvat ovat viimeisimmältä ratsastus kerralta, jota ennen ratsastuksesta oli kertynyt taas taukoa pitkä aika. Menin vain lyhyesti läpi kaikki askellajit, nauttien siitä, että olen saattanut päästää irti siitä pikkutarkasta hinkutuksen tarpeestani. Myös hevoseni nauttivat kun olen päästänyt irti joka askeleen kontrolloimisesta. Tottakai jumppa ja lihaskuntotreeni tulevat taas takaisin ohjelmaan, mutta en enää vaadi liikoja. Asia kerrallaan enkä pelkää möhliä tai huonoa treeniä, annan hevosieni olla hevosia ja itseni erehtyä ihmisenä. 

On ollut upeaa huomata millainen luottamus meillä nykyään on. Muistan vielä liiankin hyvin ajan, jolloin en saattanut päästää Gljáta kävelemään pitkin ohjin vaan ne piti kuroa tiukasti käteen jo heti alkuun, koska pelkäsin sen ampuvan alta. Tai kuinka Akilles pelkäsi jokaista liikahdustani selässä. Nykyään voin kiivetä selkään, antaa ohjat ja mennä. 

Vaikka tavoitteita ei sen kummemmin ole, listaan silti tähän asiat, joissa haluan meidän/itseni kehittyvän:

1. Kanna kädet ja korjaa ohjasotteen suunta! Kuvista huomaa hyvin, että ratsastan nykyään vähän liiankin vapaalla ohjalla ja ohjasote karkaa aivan väärään suuntaan. Sen kuuluisi etenkin tuon kangen kanssa tulla ylös - ei missään nimessä taakse!
 2. Hengitä! Hartiajäykkyyteni ei ole nykyään niin pahana enää, mutta yhä sitä on nähtävissä.
3. Notkeus ja elastisuus sekä hevosten, että omaan liikkumiseen.
4. Akilleksen laukan kehittäminen Lähtökohdat ovat paremmat kun minua ei jännitä enää ristilaukat niin kovasti ja siksi Akilleskin ottaa rennommin.
5. Gljálle hyvän työskentelymuodon löytyminen tölttiin. Ollaan jo oltu oikeilla jäljillä jo jonkin aikaa kun olen oppinut ratsastamaan enemmän kropalla ja hyödyntämään takaa eteen ajatusta enkä vain kuroa hommaa kasaan ohjilla edestä.
6. Pitää hauskaa maastossa ja pikkuesteillä useammin! Kaipaan pitkiä maastoretkiä ja seikkailuita. Ja tahdon hypätä enkat Glján kanssa kunhan saadaan kuntoa alle.
7. Paksu-Aksu hoikemmaksi! Tämä ei lienee kaipaa selityksiä... o_O :'D
8. Ruveta ratsastamaan säännöllisemmin.

















Olenko siis oman elämäni luovuttaja? Ehkä. Entä joudunko pitämään sitä pahana asiana? En usko. Joskus joutuu vain luopumaan joistain asioista, jotka tuntuivat tärkeiltä, mutta ajankuluessa tajuaa, etteivät ne olleet itseään varten.
Huh, olipas pitkä postaus.. Pakko vaan saada jakaa ajatukset, jotka ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia jo kauan.. Kylläpä aina helpottaa kun saa naputella ne tekstiksi.. 

Lupasin viimeksi vertailua eri kuolaimettomista, mutta ensin oli pakko saada purkaa nämä ajatukset itsestään ulos. Seuraavaksi siis tiedossa sitä välinevertailua, josta vaihtaisin sitten mieluusti ajatuksia muiden kanssa, joten pysykäähän kanavalla! :)

Idan elämää -blogissa myös tuoreita postauksia mm. raikas välipalavanukas chiasta, viikonlopun seikkailuista jäällä ja siitä miten herkästi hommat voi vetää ihan läskiksi! Käykäähän katsomassa.. :)



8 kommenttia:

  1. Tätä sinun blogia on aivan ihana lukea! Tsemppiä sinulle ja nautiskele!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hauska kuulla että teksti en luettavaa kun ottaa huomioon kuinka sekavalta tuo oma ajatusten juoksu aina tuntuu. :D Kiitos! <3

      Poista
  2. Tiedän kyllä niin tuon tunteen! Sitten kun päästää lopulta irti niin on kyllä helpottavaa ja sitä sitten löytääkin aivan uusia asioita monessa mielessä. Etkä sie mikään oman elämäsi luovuttaja ole. jo se, että sie päästit irti siitä osoittaa, että luovuttaja et ole. Monella on semmoisia tavoitteita, jotka kuolee, hiipuu pois elämän aikana ja se vaan kuuluu asiaan. Jotkut tahtomattamme, jotkut väistyen muiden tieltä ja jotkut vain automaattisesti elämän poluilla. Osa piiloutuu ja palaa myöhemmin taas kun niille otollisemmat ajat on. Kuka tietää :) ihana postaus!

    http://toisetmaailmat.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara kauniista ja kannustavista ajatuksista ja sanoistasi! ♥ Jokainen meistä varmasti joutuu joskus sinne "tien risteykseen" miettiäkseen elämäänsä uusiksi. Luovuttaminen (jos sitä nyt voi siksi kutsua) tämän asian suhteen oli rankkaa, mutta olo tosiaankin on helpottunut. Kun ymmärsi päästää irti, tuntuu, että saa vihdoin olla oma itsensä eikä tavoitella jotain sellaista mihin itsestä ei ole ja mikä ei edes kiinnosta.

      Poista
  3. Mä voin tulla taas vetää siulle ja Gljalle estereenit sit ku haluut! :)

    VastaaPoista
  4. Jee! Ajattelinkin tuota kohtaa kirjoittaessa sua. Kevättä ja sulaa kenttää odotellessa! :)

    VastaaPoista
  5. Kivoja kuvia! Itselläni ei ole koskaan ollut mitään intressiä kisaradoille, ja nyt kun tuo tamma alkaa näyttämään sellaisia otteita että jonkun mielestä ehkä kannattaisi se sinne viedä, mietin aina silloin tällöin samoja juttuja. Että pitäisikö kuitenkin, olisiko se mukavuusalueelta poistumisen arvoista? Mutta tosiasia on ettei minua kiinnosta, ja olen tullut myös siihen lopputulokseen että se on ihan ok. Omilla rahoillani saan tehdä mitä haluan, ja jos haluan laittaa ne poniin joka näyttää parhaansa kun ollaan kahdestaan keskellä metsää, niin sitten laitan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin niin! Väliäkö sillä, mitä muut haluavat ja olettavat sinun tekevän, pitää tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)