Webster Boko - Webe

Hevosesittelyiden toinen osa: lähempi katsaus Webeen.

Webster Boko - "Webe"

Rotu: Lämminverinen ravihevonen

Syntynyt: 20.05.2004, Ruotsi

Sukupuoli: ruuna

Säkäkorkeus: n. 158cm 

Omistaja: West Team

i. Express Ride

e. Memory Boko

Webster Boko sukupostissa

Näin Webe tuli meille..

Maria työskenteli 2009-2010  6kk ajan Mikkelissä eräällä ravitallilla. Tuon ajan meillä kotona ei ollut ainuttakaan hevosta, Paavo oli Marialla mukana Mikkelissä ja Marian kaverin hevoset olivat muuttaneet sinne myös. Kun Marian työrupeama Mikkelissä päättyi, Maria päätti palata Rantasalmelle. Luonnollisestikin Paavolle oli saatava kaveri, ettei sen tarvitsisi palata kotiin yksin ja niinpä puskaradion kautta Pohjanmaalta matkusti itä-Suomeen Paavolle kaveriksi 5-vuotias, juuri raviuransa vasikanpolven vuoksi päättänyt lämminveriruuna, Webe. Diili oli, että Webe on Marialla loppuiän ylläpidossa, sillä West Team ei tahtonut laittaa miellyttävän luontoiseksi havaittua hevostaan kiertoon. Weben omistajuus on siis säilynyt West Teamillä vielä tänäkin päivänä.

Rakastettava ruunan rutale..

Kuten West Team sanoi hevosesta luopuessaan, Webe on hyvin kiltti hevonen käsitellä ja miellyttävä seuralainen. Se on varsinainen hömppähevonen, joka usein tulee hamuilemaan pipoani tai takkini hihoja kun yritän siivota pihattoa. Se tykkää rapsutella ja olla rapsuteltavana. 

Toisaalta Webe on myös hyvin herkkä ja arkakin. Monta vuotta meillä oli ongelmia saada sitä toisinaan kiinni tarhasta, sillä riimu oli pitkään Webelle se punainen vaate. Ilman riimua kun meni tarhaan, se tuli mielellään luo jutustelemaan, mutta riimun nähtyään se liukeni paikalta hyvin nopeasti. Viime keväänä Maria päätti kouluttaa Weben riimuun täysin uudelleen ja nyt ongelmaa sen kanssa ei ole enää ollut. Pitää vain muistaa säännöllisesti vahvistaa opittua, että taito pysyy yllä. Webe opetettiin riimuun positiivisella vahvisteella. Pointtina oli, että Webe itse hakeutuu riimun luo ja koskettaa siihen, saaden siitä palkinnon (namit). Metodi on erittäin tehokas ja vahvisti yhä enemmän uskoa siihen, että koulutuksessa kannattaa käyttää positiivista vahvistetta jos kerta Weben riimuinhokin saatiin selätettyä.

Kuten Paavokin, myös Webe on perinyt isoisältään (Barbeque, joka oli paitsi Paavon isä, myös huhujen perusteella melkoisen kipakkapakkaus) tujauksen temperamenttia. Enimmikseen rauhallinen ja leppoisa ruuna osaa joskus käyttäytyä todella kiivaasti. Esimerkiksi laitumelle siirtäminen sai sen tolaltaan, mutta sitten taas sen ensimmäinen vierailu maneesilla meni kuin vanhalla tekijällä eikä se ollut milläänsäkään. Arvaamaton kiivaus tekee Webestä toisinaan hieman haasteellisen luettavan. Vuosien varrella on vähän oppinut pääsemään kärryille siitä, mikä saa ruunan tulistumaan, mutta aina se ei ole etukäteen ennustettavissa. 

Webe harrastuskaverina..

Webe aloittelevan avokkini ratsuna.. ;)

Pääasiassa Webe on meillä ollessaan toiminut ratsun hommissa. Ajaessa herra useimmiten kuumuu kiehumispisteeseen eikä kokemus ole nautinto puolin eikä toisin. Epäilemättä tähän on syynä se, että Webe siirtyi suoraan urheilijan elämästä pullahevoseksi ja silloin harvoin kun kärrylenkkiä olisi tarjolla, se tahtoisi päästellä oikein kunnolla. Joskus ajoreissu onnistuu, joskus ei..

Ratsun hommissa sen sijaan se on ollut hyvinkin toimiva ja rauhallinen, joka jannun hevonen. Paino sanalla on ollut, sillä nykyään Weben kanssa on ollut useammin vaikeita kausia. Ennen nykyisiä ongelmia Webe on kuitenkin ollut  meillä se hevonen, jonka selkään on laitettu ketä vain. Esimerkiksi avokkini Jarno on ratsastanut Webellä useammankin kerran ja myös lukuisat muut ensikertalaiset lapsista vanhempiin. Kuitenkin keväällä Monan putoaminen sekä kesällä jokuset kilarit ratsastajan kanssa ovat saaneet meidän varpaillemme, emmekä mielellään laita ketään vierasta Weben selkään ennen kuin ongelmiin saadaan selvyyttä. Tällä hetkellä Webe onkin enimmikseen joutilaana tai osallistuu harjoituksiin maastakäsin. Se mitä se ehdottomasti tarvitsisi nyt, olisi järjestelmällinen alusta aloittaminen ja pikkuhiljaa eteneminen. Kaikilla vaan on aika vähän kortilla, joten Weben kanssa työskentely jää harmiksemme liian usein väliin. Ensimmäisenä ongelmiin reagoitiin tilaamalla hieroja ja Webe onkin hierotettu kahdesti viime kesän aikana - arvatenkin kireyksiä löytyi, etenkin selän alueelta. Ehkä nämä jumit olivat aiheuttaneet ajan myötä jo sietämätöntä epämukavuutta. Weben suuri ongelma on, että se liikkuu jopa vapaanakin aivan nurin kurin, saatika sitten ratsastaja selässään. Jospa olisikin syyttäminen huonoa ratsastusta ongelmaan olisi helpompi päästä käsiksi, mutta Webe on ollut niin vähäisellä treenillä, ettei ongelmia oikein voi pistää täysin ratsastuksen piikkiin. Vaikeaksi tietenkin tekee, ettei meillä ole mahdollisuutta puuttua siihen kuinka se vapaana ollessaan liikkuu eikä sen tapaa voi muuttaa ilman treeniä, joten oravanpyörä tämän suhteen jatkaa pyörimistään. 

Hyvinä kausina Webe on kuitenkin ollut oikein mukava harrastekaveri ja välillä edistysaskelia on tullut kivastikin ja se on väläytellyt maistiaisia siitä, millainen ratsu se voisi hyvin treenattuna olla. Onneksi se miten se ratsuna toimii, ei ole sen pääasiallinen tehtävä meillä eikä sen vuoksi tästä aiota myöskään ottaa mitään stressiä. Webe saa kyllä hyvin olla joutenkin ja olla se hymynhuulille tuova rapsutuskaveri, rakastettava ruunanretale jota ilman lauma tuntuisi tyhjältä. Onneksi se on kova keksimään tarhaan tekemistä ja onkin usein se, joka hätistelee muita leikkimään laukkaspurttien tai painien muodossa, joten liikuntaa se saa hieman sitä kautta.

Maria ensimmäisen kerran Weben selässä.

Minä ekaa kertaa Weben selässä.. ^ Näiden kahden kuvan välillä näkee, mitä pelko ja epävarmuus tekee istunnalle. Yllä olevassa kuvassa oli kausi, jolloin oli hyvä drive päällä enkä pelännyt mitään. Alla olevassa kuvassa Gljá oli saapunut puoltavuotta aiemmin ottamaan multa kaikki luulot pois omasta osaamisesta ja se näkyi ryhdissä. 

Webe Jarnon ratsuna.

<3

Barbados - Paavo

Tässä hevosesittelyiden ensimmäinen osa, joka omistetaan kokonaisuudessaan meidän hevoslauman pitkäaikaisimmalle asukkaalle, Paavolle. Muu lauma onkin ehtinyt Paavon ympäriltä vaihtua moneen kertaan, mutta Paavo vain on ja pysyy.

Barbados "Paavo"

Rotu: Lämminverinen ravihevonen

Syntynyt: 08.06.1992, Suomi

Sukupuoli: ruuna

Säkäkorkeus: n. 156cm 

Omistaja: Maria Vänttinen

i. Barbeque

e. Boobie

Barbados sukupostissa

Kuinka Paavo päätyi meille?

Tutustuin Paavoon jo 2000-luvun alkupuolella kyläillessäni Härmässä nettikaverini luona. Vuonna 2006 Paavo muutti kaverini matkassa Rantasalmelle ja tuli meille tallipaikalle. Sieltä saakka se onkin asunut meillä, joskin ollut välillä ylläpidossa toisella kaverillamme ja Mariallakin, kunnes lopulta Maria päätyi Paavolle omistajaksi vuonna 2009.

P niinkuin Paavo, P niinkuin Persoona..

Elämän varrelle on mahtunut paljon hevosia. Jokaisessa on sitä jotain, mutta Paavossa vähän sitä kaikkea. Monipuolinen ja  luotettava harrastekaveri, joka on maustettu reilulla tujauksella temperamenttia. Paavo on erittäin oman arvonsa tunteva vanha herra ja ehdottomasti niitä hevosia, joita täytyy osata käsitellä ja kohdella oikein - se ei todellakaan ole hevonen joka kärsisi hiljaa vähimmäistäkään mielipahaa. Paavo on erittäin epäluuloinen luonne ja ottaakin yleensä vieraat ihmiset vastaan korvat hieman luimussa, selvästi kantaansa miettien. Joskus se hyväksyy tyypin samantien, joskus voi mennä hieman pidempää. Herkästi se ei lähde ystävystymään kenenkään kanssa - Paavo on erittäin tarkka, ketä huolii ihmisikseen ja ketkä voivat tehdä niitä tiettyjä asioita sen kanssa ilman, että ruuna on koko ajan varuillaan. 

Nuorempana Paavo saattoi jopa päätyä käyttämään kaviota ikävissä tilanteissa, mutta nykyään Paavossa ei ole enää merkkejä sellaisesta käytöksestä. Iän myötä Paavon koko olemuksessa on nähtävissä selvää pehmentymistä ja tietenkin käytökseen vaikuttavat myös vuosien varrella saatu luottamus ja ymmärrys. Muistan kuitenkin kun kerran vuosia sitten luulin saavani kunnolla kaviota kun Paavo käänsi peppunsa minua kohti ja luimisteli melko uhkaavan näköisenä. Tosin jälkikäteen muisteltuna kyse saattoi olla vain Paavon perushappamasta ilmeestä, jossa korvat oli käännetty kuulolle normaalia enemmän, mutta tuohon aikaan pelkäsin hevosia aika tavalla ja olin kuullut Paavon ikävistä tempauksista. Kauhuissani seisoin seinän ja hevosen takamuksen välissä, kunnes Maria tuli tilanteeseen ja huomautti kepeästi, että herrahan on vailla hännän rapsutusta. Joo, sehän se olikin ihan ekana mielessä... Kokeilin kuitenkin rapsuttaa - samassa hetkessä hevonen lopetti luimimisen ja ryhtyi huuli muikeana nauttimaan. Heti jos lopetti, se peruutti aina vaan lähemmäs. Sen jälkeen en ole enää niinkään pelännyt vaan yrittänyt vaan ottaa selvää, mitä mokoma kiukkupussi on vailla. Samaan sarjaan kuuluu kaulan rapsutus, jota Paavo myöskin uhmakkaasti tarjoaa rapsutettavaksi. Jos joku ei ymmärrä hienovaraista viestiä, Paavo vetää herneen nenään. Paavon miellyttäminen onkin taidetta monessa kohtaa. Esimerkiksi kärryillä ajaessa maiskaituksen on tultava juuri oikealla volyymilla ja soundilla niin herra lisää vauhtia mielellään. Jos maiskaitus on epämiellyttävä, saa vastalauseeksi hännänhuisketta. Paavo ei käsketä - Paavolta pyydetään. Siinä on vissi ero.

Vaikka Paavo on varsinainen kiukkupussi, piilee sielläkin hevonen, jolla on lämmin sydän ja hyvä tahto. Mikään varsinainen halinalle Paavo ei ole, mutta herran omilla ehdoilla hellyyshetket ovat ihan okei ja se, että pääsee jo lähellekin rapsuttelemaan on melkoinen luottamuksen osoitus. On ollut jännää nähdä, miten pikku hiljaa vuosien aikana Paavo on luopunut epäluuloisuudestaan suhteeni ja antaa minun tehdä jo melkein samoja asioita kuin Mariankin. Kunhan ensin neuvotellaan toimenpiteestä ja sen aikana tapahtuvasta yhteistyöstä. Kun Paavoahan ei vaan oteta ja viedä mihinkään tai ruuna käyttäytyy niin kuin olisi sikaa piikille viemässä.. Esimerkiksi ensimmäisen kerran kun hoisin hammaslääkärin käynnin ilman Mariaa, Paavo oli todella jännittynyt ja lopulta pihattoon taluttaminen olikin sille liikaa. Se otti lähdöt ensin mellastettuaan hetken narun päässä ja lopulta minun ei ollut enää mitään mahdollisuuksia pidellä sitä. Nykyään tälläisiä kohtauksia ei enää onneksi tule ihan niin rajussa mittakaavassa.

Paavo on myös erittäin riippuvainen laumastaan. Jos lähdemme lenkille niin, että tarhaan jää vain issikoita, ei näistä kukaan piittaa tapahtumasta, mutta jos Paavo huomaa jonkun poistuvan laumasta, alkaa perään huutelu ja joskus riehumistakin. Puhumattakaan siitä jos herra joutuu jäämään yksin.. 

Paavo on aina nälkäinen ja aina kerjäämässä. Heti jos joku tulee tallille, herra höhöttelee ja kuoputtelee. Se on muutenkin kova käyttämään ääntään ja tykkää jutustella vaikka ei olisi välttämättä mitään vaillakaan.

Paavo harrastekaverina..

Siihen aikaan kun Paavo muutti meille, pelkäsin ratsastamista aivan valtavasti ratsastusonnettomuuden jälkeen. Kesä 2006 tuli kuitenkin keikuttua melko tiheään Paavon kyydissä ja voitettua ratsastuspelkoa sen maailman pehmeimmässä laukassa. Paavo onkin ollut enimmikseen luotettava ja mukava harrastetoveri, myös erittäin monipuolinen. Mikään erityisen laadukas ratsu se ei ole eikä kovin osaavaakaan, mutta sen kanssa on aina voinut mennä minne vain ja tehdä melkein mitä vain. 
Luotettavan harrastetoverin toisena puolena Paavo tarjoaa toisinaan reilun tujauksen temperamenttia ja itsepäisyyttä. Joskus lenkeillä joutuu käymään lyhyitä neuvotteluita, joiden aikana Paavo saattaa vähän yrittää keuliakin.  

  

 

Paavo nyt ja tulevaisuudessa...

Paavo on pääasiassa täysin eläkkeellä tätä nykyä. Jo parin vuoden ajan on Paavon kuntoa tarkkailtu sillä silmällä, ettei se enää kestä harrastaa kanssamme entiseen malliin. Viime kesä oli Paavolle todella rankka helteiden vuoksi, se laihtui aivan luurangoksi, koska se ei syönyt eikä juonut kunnolla. Eläinlääkärin mielestä Paavo on kuitenkin ikäisekseen niin fysiikaltaan kuin hampaidenkin puolesta erinomaisessa kunnossa. Samaa mieltä oli hieroja. Itse kuitenkin olemme olleet huolissamme niin jaloista kuin selästäkin. Lisäksi Paavo tuntuu välillä olevan hieman vanhuuden höperö ja toisinaan siksi arvaamaton. 

Paavon tulevaisuus on maksimissaan hyvin kevyttä tekemistä ja eläkepäiviä muun lauman kanssa. Tietenkin toivomme, että tämä persoonallinen kiukkupussi ja ehdottomasti lauman kivijalka, olisi ilonamme vielä monta vuotta. Onneksi Paavo toipui vielä kesän jälkeen hyvin ja on jo paljon virkeämpi ja lihaakin on taas tullut luiden ympärille talven tarpeiksi. 

Jos jokin jäi mietityttämään meidän Paavossa, lisäkysymyksiä voi esittää kommenttikentässä! :)

Näy! pohdintaa heijastimista

Alkuun nopea maninta, että glovejen testipostaus siirtyy hieman tuonnemmaksi kunnes saadaan aiheesta kunnon materiaalia. Eilen vain nopea testaus ja vähän kävelyä.

Heijastimet. Ainakin pentuna nämä kuuluivat samaan sarjaan pyöräilykypärän ja turvavöiden kanssa. Pyöräilypotta oli maailman noloimpien asioiden top10 -listalla ja turvavöitähän ei kovikset käyttänyt. Toivottavasti muut ovat olleet viisaampia kuin minä näiden asioiden suhteen jo pienenä. Nykyään olen aika pitkälti turvavaruste- ja turvallisuuspoliisi, oikeastaan tämän on oppinut ymmärtämään sitä paremmin, mitä kauemmin on autoillut. Auton ratista maailman näkee onnettomuuskenttänä. Kun vastaan tulee hämärällä lenkkeilijä ilman asianmukaista heijastimia, tekisi mieli pysähtyä ja pitää lyhyt valistus. Mielestäni ei riitä, että on juoksuhousujen sivussa lahkeensuulta 10cm heijastinnauhaa tai samankokoinen muumiheijastin roikkumassa hihasta. Kun ei vaan näy riittävästi - ainut asiallinen varuste on kunnon heijastinliivi. Samat saarnat tekisi mieli pitää kun näkee liikenteessä ihmisiä ilman pyöräilykypärää. Itse vetäisin keväällä pyörällä kunnon ilmaveivit ja ensimmäinen ajatus voltin aikana oli "onneksi on kypärä". 

Noniin ja heitetäänhän sitten se sädekehä menemään. Huolimatta hyväntahtoisesta huolehtivaisuudestani toisten turvallisuutta kohtaan, otan itse toisinaan aivan typeriä riskejä. Oikukkaiden ja arvaamattomien pyörien selkään en mene ilman kypärää, mutta miksi sitten kiipeän toisinaan satoja kiloja painavan saaliseläimeni selkään ilman halpaa henkivakuutusta? Miksi myös lenkkeilen aina metsäteillä ilman heijastinliiviä, koska "ei täällä eilenkään ketään ajanut". Tottahan on, että täällä meillä auto kulkee noin kerran päivässä, mutta silti heijastimet olisi hyvä varuiksi olla. Pyöräillessä minulla oli kypärä, mutta heijastinliivi loisti poissaolollaan vaikka se olisi ollut erityisen tärkeä.

Ratsastuslenkillekin lähtiessä liivi usein unohtuu vaikka autoilijana tietää, että etenkin tähän aikaan vuodesta on harvoin niin kirkkaita kelejä, että liivin voisi jättää huoletta kotiin. Eikä hyvä näkyvyys ole millään säällä tai vuodenaikana paha asia, heijastinliivin huomaa hyvin jo kaukaa. 

Jos sitä onkin tullut petrattua vähän omaan näkyvyyteen, missä on kuvien hevosten heijastimet? Entä koirien silloin kun lenkkeilen niiden kanssa? Heijastinliivistä itsensä päällä ei liene hyötyä jos esimerkiksi kuvan käsihevonen olisi päättänyt palata ominpäin kotiin ja ylittää isomman asfalttitien. Miksi pyörittelen näitä kauhukuvia mielessäni jälkikäteen, mutta unohdan jo seuraavalla kerralla, että olen edes miettinyt moista. 

Täytyy varmaan lähteä heijastinkaupoille ja pistää asiat kuntoon. Miten tarkasti teillä suhtaudutaan kypärän, heijastimien ja muiden turvavarusteiden käyttöön?

Eilen Maria kuljetteli Gljáta kädessä, että minä pystyin paremmin ottamaan kuvia ja harjoitella tähän vuoden aikaan ja hämäryyteen sopivampia asetuksia. 

Kaspar, joka yleensä on perässähiihtäjä poni, innostui uudesta tehtävästään ja käveli reippaasti korvat hörössä. Varmaan tunsi jotain vallantunnetta saadessaan olla johtajaponi. ;) Gljá puolestaan alistui rinnalla kulkemiseen hieman nyrpeänä. Sain myös aikamoiset naurut kun Maria yritti nostaa laukkaa meidän laukkaspurttailu ylämäkeen (pitelin siis Gljáta jo itse) eikä Kaspar tästä kummemmin innostunut. Gljá katsoi parivaljakon perään, huokaisi todella syvään ja kärsivästi kuin sanoen "paras laukkapätkä ja tuo se vaan köntystää ylös, käsittämätöntä". Glján mielestä vaan on parasta ottaa ilo irti revittelemällä.

Metsäretkiä

Pakkanen veti maat sen verran betonille, että viime päivät on hevosten liikutuksiin hyödynnetty metsäkankaan ihanaa pehmeyttä ja pitävyyttä. 

Akilles on pari päivää kulkenut narussa ja ollaan Marian ja Kasparin seurassa käyty kunnonkohotus lenkkejä kävellen. Kunnon mäkitreeniä sammalmaastossa, reidet kiittää, huh! 

Gljálle olen ratsastanut tällä viikolla kahdesti. Tiistaina tamma oli aivan mahdoton... Alkumatkan se käveli todella leppoisasti, mutta tutussa ylämäessä alkoi hitsata viimeistään kunnolla, joskin jo ennen sitä tamma oli tanssahdellut hieman tulisilla hiilillä. Kyllä taas tamman omistajan hermoja koeteltiin ihan urakalla.. Fiilis ratsastuksen jälkeen oli sanalla sanoen pettynyt, mutta sellaista se on nämä vuodet ihastuttavan neitoseni kanssa olleet..

Seuraavana päivänä tamma kuitenkin paikkasi edellisen käytöstään ja oli oikein hyväntuulinen. Se kulki lunkisti eikä hötkyillyt yhtään vaikka otettiin Paavoa vähän käsihevoseksikin. Paavo sen sijaan sai kohtauksen kun läksin hetkeksi Glján kanssa alemmas metsään ja tulin polun laukassa ylös. Vanhus vähän tanssahteli ja kokeili taitojaan levaden tekoon. ;)

Tiukkaa jumppaa mäntyjen ympärillä. Aluksi tamma oli tosi jäykkä puun ympäri kiertäessä ja oli ilo tuntea hetken päästä kun se alkoi kivasti taipua pienemmästäkin avusta. Tehokasta ja hauskaa! Ei aina tarvitse pyöriä jumppaamassa kentällä kun se voi suorittaa mukavissa merkeissä männikössä.

Eilen suuntasimme isolla hevoskaravaanilla metsäkävelyretkelle. Fiilis oli jotenkin lapsenomainen. Metsähän kuhisi varmasti kaikenlaisia olijoita, joku saattoi kuulla menninkäisenkin viheltelevän.. haha. ;) Tuollainen metsäily toi niin mieleen isän kanssa lapsena tehdyt saturetket metsään. <3

Seuraavaksi vuorossa Akilleksen uusien Glove bootsien esittely! 

Ja työnalla toivepostaukset, eli laajemmat esittelyt meidän hevosista. Kysymys kuuluukin mitä tahdotte tietää? :)