27. maaliskuuta 2015

Kilpajuoksu kuoleman kanssa

"Ajoin sillä Viljon hevosella meidän kylätietä pitkin. Se ravasi rauhallisesti eteenpäin, korskuen ja tuuli harjaa heilutellen.Kaikkialla oli niin kaunista ja se oli mukavaa, kunnes yhtäkkiä sen vauhti alkoi kiihtyä ja kiihtyä. Vedin hädissäni ohjaksista, mutta valtatie alkoi näkyä ja tajusin, ettei se hevonen aio pysähtyä. Se oli hyvä, mutta pelottava uni

Tämä oli ote mummon kertomasta unesta kun näimme viimeisiä kertoja. Viimeisellä kerralla istuin mummon sängyn vieressä, pitelin kädestä, silittelin hiuksia ja mietin hiljaa mielessäni, että miksei mummo saanut pysäytettyä sitä "hevosta". Syöpää. Se edessä häämöttävä valtatie oli loppu elämälle, kääntyminen tuntemattomaan tutulta ja turvalliselta kylätieltä. Olihan mummo  juossut kilpaa kuoleman kanssa jo miltei neljä vuotta. Kääntänyt selkänsä joka kerta kun Kuolema oli käynyt kysymässä matkaansa. Ei voi, vielä ei ehdi. On niin paljon tehtävää. Neljän vuoden ajan näimme monta kertaa kun mummo nousi pohjalta ja kuntoutui kuin ihmeen kaupalla. Mummon elämän halu oli jotain sellaista, mitä syöpäkään ei voinut heti pysäyttää. Mummo piteli ohjaksia käsissään, suostumatta luovuttamaan. Mummo tahtoi uskoa, että sen pystyi pysäyttämään.

Mutta syöpä on kuin villi hevonen. Voit hallita sitä hetken, mutta et koskaan saada kokonaan kesytettyä etkä milloinkaan päästä sen kaikkiin ajatuksiin siitä, mitä se aikoo seuraavaksi. Kun viimeisen kerran istuin mummon sängyn vierellä ja katsoin sitä helvetillistä tuskaa, huomasin toivovani, että mummo saisi jo mennä. Vaikka samaan aikaan pidin kädestä niin lujasti kiinni kuin ikinä uskalsin satuttamatta mummoa. Älä mene, älä mene. En anna mennä. Sydämeen sattui ja itkien anelin mielessäni, että kaikki saisi olla vain pahaa unta. Mummo oli jo täysin hämärän rajamailla, nukahteli lyhyen vierailuni aikana jatkuvasti, mutta joka kerta heräsi säpsähtäen ja kääntyi katsomaan minua silmät kauhusta selällään. "Oletkin vielä siinä! Luulin, että menit jo", mummo sanoi rauhoittuen, hymyili hieman ja nukahti taas rutistaen heiveröisellä kädellään omani. Koko ajan kivusta kouristellen. Minä olisin voinut sanoa samaa mummolle, sillä pelkäsin joka hetki, että mummo lähtee kun sulkee seuraavan kerran silmänsä. Viimein myönsin hiljaa mielessäni, että olisi sen aika. 

Ja niin mummo tuli sen pillastuneen hevosen kyydissä valtatien laitaan ja jatkoi matkaansa jonnekin. Kukaan ei koskaan saa tietää sitä salaisuutta, minne se tie vie. Kuolema haki matkaansa yöllä 28.2.

Kun lähdin mummon luota, olin hyväksynyt, että se oli viimeinen kerta. Lähdin ajamaan kohti yövuoroa ja aamulla kun menin vanhempieni luo yöksi, ehdin nukkua vajaan tunnin kun kuulin äidin askelien laskeutuvan portaita. Äidin ei tarvinnut sanoa mitään, minä tiesin heti, ettei mikään ole enää kuin ennen. Kaksi vuorokautta valvoin kuin sumussa kävellen, tietämättä minne mennä ja mitä tehdä. Mielessäni kummitteli vain viimeinen hetkeni mummon luona ja tuo uni, jolla aloitin tämän tekstin. Näen sen koko ajan silmieni edessä kuin elokuvan. Huomenna menemme saattamaan mummon viimeiselle matkalleen. Tunne on sanoinkuvaamaton. Ei ole olemassa sellaista lohdun sanaa, tekoa tai yhtään mitään, mikä tekisi siitä helpompaa. Poissa. Lopullisesti. 

Mennyt kuukausi on ollut sekava. Täynnä ahdistusta ja surua, mutta myös helpotusta siitä, ettei mummon tarvinnut kärsiä pidempää. Sitä on vain yrittänyt jatkaa elämäänsä, jopa hieman hysteerisesti ja yrittäen tehdä siitä hienompaa ja parempaa kuin ikinä ennen. Kärsin rajusta kuoleman pelosta ja mummo sai minut lähdöllään entistä enemmän tolaltaan. Tahdon enemmän kuin koskaan pitää elämän joka hetkestä kiinni, pitää kaikki rakkaat lähelläni enkä päästää irti milloinkaan. Pelkään kaiken päättyvän ja se ajatus on kuristaa minut hengiltä. Ukki vei lähtiessään pienen palan elämääni, mummo vei toisen. Kuinka monta palaa ihminen voi menettää kyeten kuitenkin jatkamaan eteenpäin? Tällä hetkellä tuntuu, ettei kestäisi enää menettää ikinä mitään. Se pelko ja tietoisuus siitä, ettei elämä loppuviimein ole muuta kuin hetki matkalla jonnekin, tekee minut valtavan surulliseksi ja ahdistuneeksi. 

Pakko jatkaa eteenpäin, nauttia jokaisesta hetkestä. Rakastaa, nauraa, iloita, surra, kiukutella, epäonnistua ja oppia tekemään se kaikki aina vain hauskemmin. Toisin sanoen; elää. Ja nauttia turpaterapiasta enemmän kuin koskaan. Jos jokin meitä erityisesti yhdisti mummon kanssa, oli se suunnaton rakkaus perheemme karvaisia jäseniä kohtaan ja tieto siitä, ettei parempia ystäviä ole. 

Mummo. <3


Viimeinen valokuvaksi tallennettu hetki tammikuulta. 





8 kommenttia:

  1. Voi miten surullisen kaunis teksti. Niin täynnä tunnetta toisen menetyksestä, että pistää minut lukijana jo todella surulliseksi en voi etes kuvitella mitä se tekee sinulle ja koko perheelle tuo menetys. Jaksamisia sinne paljon, mummin matkalle paljon kevytty askellusta ja rakkaiden jo menneiden ystävien kohtaamista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Kaunis ajatus, että siellä jossain saisi vielä kohdata jo menneet ystävät. Se olisi varmasti mummolle tärkeää niin monen lähdön nähneenä.

      Poista
  2. Ukkini kuoli 17.2. ja samanlaisia tuntemuksia on minullakin ollut. Ahdistaa olla yksin, kun on vaan niin valtava ikävä ja suru. Siksi koitankin mahdollisimman paljon olla mummini seurana, kun vaan töistäni ehdin. Onneksi tuo heppailu saa ajatukset pois ja voi nauttia harrastuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanotot ja jaksamisia teillekin.. :( mutta todellakin, onneksi on hevoset ja koirat , mihin sitä joutuisikaan ilman niitä. <3

      Poista
  3. Voimia suureen suruunne <3 Kirjoitit tosi kauniisti mummostasi, snif.

    VastaaPoista
  4. voi apua miten liikuttava teksti <3 mä täällä volisen ....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua hämmentää kun aiheutin tällä tekstillä monelle itkua ja liikutusta. Pappi luki tämän Marian ja äidin pyynnöstä hautajaisissa ja sain sen jälkeen kymmeniltä itkuisilta ihmisiltä kiitoksia kuinka se oli niin kaunista ja liikuttavaa. Toooosi hämmentävää. Älkää itkekö :D <3

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)