Viimeinen viikko.

Kuusipäivää ennen totaalista tyhjän päälle putoamista. Tämä tarkoittaa sitä, että työni Nurmijärvellä päättyy ja on aika jälleen luopua yhdestä unelmasta. Palata kotiin ja aloittaa jälleen etsimään uutta suuntaa.  

Jos joku ennätti lukea "kirjoittaja" -osion, saattoi sieltä bongata, että haaveeni on ollut hevosalanyrittäjyys koko ikäni. Se mitä täällä Nurmijärvellä olen toimittanut viimeiset 2,5 kuukautta, liittyy juurikin tähän haaveeseen.

Olin 2,5 kuukautta työkokeilussa islanninhevostallilla. Tarkoitus oli jatkaa oppisopimuskoulutukseen. Olin niin innoissani koko kesän kun kuulin pääseväni tänne ja koko harjoittelun alkuajan lokakuussa olin täydellisen optimistinen tämän onnistumisesta. Vihdoin minusta tulisi jotain! Saisin sen haaveilemani ammatin hommattua ja elämällä olisi jokin suunta. Lisäksi suunnitelma n. 4 päiväisistä viikoista (pidempää päivää tehden) ja pitkistä viikonlopuista kotona kuullosti elämäntilanteeseen sopivalta. Joskaan tämä viikkorytmitys ei sitten toiminut aivan kuten alunperin olin ymmärtänyt. Tein parin viikon putkia anasaitakseni pidemmät vapaat kotona oloon ja säästääkseni bensakustannuksissa. Koko homma alkoi mennä hieman rankaksi ja sekavaksi. Itselleni tämä olisi ollut ihan ok, jos kotona ei olisi velvollisuuksia ja rakkaita niin paljon. Eniten tästä tietenkin kärsivät kotona olijat ja omakin olo sen takia melko ahdistunut. Ainoastaan Gljásta en ollut huolissani. Sen tiesin olevan hyvissä käsissä kotona viettelemässä nollausvapaataan. Tajusin kuitenkin pian, ettei näin voi jatkua. 

Ongelman ydin on, että jälleen kerran olin typerä kaikessa optimistisuudessani. Nyt kun asiaa pohtii, en tiedä miten olin ajatellut täällä töissä käynnin mahdolliseksi. Ajot viikonlopuiksi kotiin melkein 300 kilometrin päähän osoittautuivat mahdottomiksi. Kyse ei ollut matkan pituudesta, tykkään ajaa ja fiilistellä samalla. Automatkoilla usein saa parhaat ideatkin! Enemmänkin siis säikäytti raha, joka upposi bensaan. No okei, oli se räntäsateessa ajaminenkin aika hanurista. Kokonaisuutta ei vaan ollut mahdollista saada toimiviin raameihin, joten niin tästä sitten oli pitkin kynsin ja hampain luovuttava. 

Korostan kuitenkin, että työssä ei ollut vikaa ja täällä oli todella mukavaa! :) Työnantajani oli paitsi todella hyvä tyyppi, myös taitava opettaja. Kerkesin lyhyen työrupeamani aikana oppia valtavasti asioita. Lisäksi tutustuin mukaviin ihmisiin ja sain tavata monta kivaa hevosta. Täältä lähtiessä jää hyviin muistoihin monta asiaa. Naurua ja iloa piisaasi arjen keskellä. :) Kiitos kaikesta!

Enempää sitä asiaa kaivelematta, putoan siis jälleen tyhjän päälle. On vaikea kiistää, etteikö tämä olisi aiheuttanut alakuloisuutta ja enkä osaa olla erityisen optimistinen tulevaisuuden suhteen juuri nyt. En näe itseäni missään muussa työssä tai ammatissa. Huonoksi kuitenkin tämän ammattivalinnan tekee alan surkea palkkaus vs. hieman tyyris elämäntyyli. Ei käy yks yhteen :D Siispä olisi kai pakko aikuistua, mennä niihin "oikeisiin töihin". Puurtaa kasista neljään jossain konttorissa. Ei suoraanpuhuen sytytä yhtään. Eikä tämä ole ennakkoluulo toimistotöitä kohtaan, vaan takana on erittäin ikävystyttävä puolivuotinen kyseisissä hommissa. En ole koskaan voinut yhtä huonosti niin fyysisesti tai henkisestikään. Ihmiset nauravat ja sanovat, että liioittelen kun kerron, että masennuin niissä hommissa täysin. Menetin ilon ja kyvykkyyden tehdä mitään, kahdeksantuntia koneen tuijottamista sai minut lamautumaan totaalisesti. Työ olisi kuitenkin voinut olla sietorajoissa, mutta kaikenlisäksi todella paskamainen tyyppi esimiehenä teki viimeistään helvettiä koko hommasta. Puolen vuoden aikana en meinannut jaksaa ratsastaa, enkä lenkkeillä koirien kanssa. Tietenkin tein niin, mutta mitään fiilistä ei ollut mihinkään. Mulle käy aina niin, että jos työasiat ovat huonosti, se vaikuttaa negatiivisesti koko elämiseen. Olin todella kiukkuinen ja lähellä räjähdyspistettä koko ajan. Kaiket päivät vain ulospääsyä tilanteesta, jota ei tietenkään ollut määräaikaisensopimuksen vuoksi. 

Naurettavaltahan se nyt kuulostaa, mutta sitä se vaan oli. Voin niin paljon paremmin kun saan tehdä ruumiillisesti rankkaa työtä ja olla ulkona. Niin siis eihän konttorityöt edes ole ainoa vaihtoehto maailmassa :D ehkäpä tässä valottuu, mitä kaikkea muuta maailmassa voikaan tehdä kuin mättää paskaa ja hoitaa heppoja ammatikseen.   

No, ainakin on koko lauma koossa taas kaiken aikaa. Akilles tuli suoraan Ruotsista mukaani tänne, mutta vein sen kotiin viime viikolla tutustumaan uusiin kamuihin. Saan enemmän aikaa olla Jarnon, Glján ja koirien kanssa enkä vain osaa viikosta. Lisäksi Akilles pääsi pihattoon ja isompaan laumaan, minkä toivon tekevän todella hyvää sen mielelle. 

Alakuloisesta fiiliksestä huolimatta täytyy yrittää katsoa eteenpäin. Tällä hetkellä vain tuntuu, ettei tulevaisuudessa tunnu olevan mitään minua varten. Mutta onneksi olen sen verran satalasissa ihminen, että tiedän kohta painavani uutta suunnitelmaa kohden. Saas nähdä mitä tulevaisuus tuo tälle tuuliviirille. Mutta juuri nyt odotan vain, että pääsen kotiin ja halimaan omia turpaterapeutteja kahden viimeisen viikon edestä. Ja toki avokkiakin. :)

ps. Täältä löytyy tälläsiä ihanuuksia neljä kappaletta. Maailmassa ei ole montaakaan niin suloista asiaa kun kissanpennut! <3

- Ida -