27. kesäkuuta 2014

Tuleeko minusta sittenkin Nikonisti?

Pahoitteluni tämän postauksen puhelinkuvista jo etukäteen. Onneksi uuden kameran tulo on enää tilausta vaille, sillä vihdoin on päästy yhteisymmärrykseen millainen kamera meille hankitaan. Siispä ilmeisesti vannoutuneena Canonistina yllättäen hyppäänkin Nikonin kelkkaan ja taloon saapuu Nikon D7100. Kokemuksia? Vielä ehtii kertoa risut ja ruusut tänne mietittäviksi ennen kun teen tilauksen. Alkuun tämä kapistus saapuu kittiobjektiivin kera, mutta heti kun rahavaroja on kasvateltu enemmän aion hankkia Sigman pidemmän telen.  
Ainakin paperilta luettuna Canonin saman hintaluokan kamerat eivät pärjää teknillisesti Nikonille. Harkitsin tätä kauan ja oikeasti olin todella vastahakoinen merkin vaihtoon, koska olen lukenut ja opiskellut kuluneen puolivuotta Canoneista enemmän kuin olen eläissäni jaksanut lukea mistään. Ainakaan mistään teknisestä vehkeestä, hevoset asia erikseen. Kuitenkin huomattuani mitä Nikonilla on tarjota, päätin, ettei kannata olla liian uppiniskainen.


Sitten hieman tämän porukan kuulumisia.

Nämä kuvat on otettu.. ööh.. jokunen päivä sitten. Vai ehkä viime viikolla? Aika vaan menee niin, ettei kyydissä meinaa kestää. Käytiin tuolloin ensin Marian ja Monan sekä poikien kanssa maastoilemassa ja ötökät kiusasi meitä koko lenkin ihan hermostumiseen asti. Etenkin Webe kävi niin tulisilla hiilillä, että Monan oli pakko jalkautua toviksi aikaa. Akilles oli poikaporukasta ainut, joka otti ötökkä-armeijan iskun suhteellisen leppoisasti. Ainakin niin kauan kun sai kävellä reippaasti eteenpäin. 

Kymmeniä ötökän puremia myöhemmin lähdin vielä ratsastamaan Glján. Mukana oli Maria, neljä koiraa sekä vanha herramme Paavo. Gljá on ollut ihanan letkeä ratsastaa, joskin pellolla se oli melko innokas ja olisi mieluiten vain juossut päättömästi ympäriinsä. Välillä tuli kuitenkin tosi kivoja pätkiä ja eilen käydessäni ratsastamassa yksin metsässä, se oli TODELLA kiva. En ole koskaan tuntenut sen polkevan takasillaan yhtä voimakkaasti ja liikkuvan niin hyvin itseään kantaen. Olen niin iloinen edistymisestä!

Akilles on puolestaan niin pulskassa kunnossa, että mikään ei tahdo onnistua. Tuli pojan alkukesä syötyä laitsalla reilusti ylitarpeen ja nyt poitsu onkin tiukalla laihiksella. Kuntoa kohotellaan edelleen pitkillä lenkeillä. Vauhtia kyllä piisaisi, jonka seurauksena tämä lyllerö yleensä sotkeutuu jalkoihinsa ja hyppää ristilaukalle. Häsellyksen sijaan täytyy nyt keskittyä erilaisiin tasapainoharjoituksiin ja puhtaisiin siirtymisiin sekä karistamaan kilot pitkillä kilometreillä.




Käytiin ekaa kertaa tutustumassa kunnolla uittopaikkaan. Lenkkarit ja housuthan siinä kastui kun Gljá jumppasi lapojaan kauhomalla päälleni vettä. Ensin se ei olisi tahtonut veteen millään ja seuraavaksi se ei olisi tahtonut enää sieltä pois. Pöhkö poni. :)

Tämä aamu alkoi puolestaan ontuvalla ponilla. Olin juuri tekemässä töihin lähtöä kun huomasimme Marian kanssa keittiön ikkunasta kolmijalkaisena liikkuvan Kasparin. Syyksi ontumiseen paljastui säteeseen uponnut naula. Eikun vaan naula pois ja eläinlääkäriä taas käynnille tarkastukselle. Tämän alkukesän aikana meillä on ollut enemmän tarvetta eläinlääkärin käynneille kuin koskaan aiemmin. Aiemmin meillä on eläinlääkäri vieraillut lähinnä rutiinikäynneillä kuten hampaita raspaamassa ja rokottamassa. Jotenkin on koko ajan tuntunut sen Weben ruokatorven tukoksen jälkeen, että huonoa onnea on ilmassa ja mitä tahansa pahaa voi tapahtua. Toivottavasti tämä fiilis katoaa pian..

21. kesäkuuta 2014

Hyvää Juhannusta!





















  


  


  Eilen aurinko käväisi hetken meitä piristämässä, nyt värjöttelen duunissa sateisissa tunnelmissa ja lämmintäkin on vain seitsemisen astetta. Toivottavasti tämä tästä kirkastuisi.. 

Otettiin Monan kanssa eilen posetuskuvia ja käytiin poikien kanssa kevyt kävelylenkki. Ohimennen huomautuksena, kypärät olivat visusti päässä lenkin ajan ja poistettin vain hetkeksi kuvausten ajaksi.. ;) 


Webekin on taas voimissaan, ruokatorven tukos ei aiheuttanut jälkiseurauksia. Ihanaa, olen niin helpottunut! Lisäksi Webeä vaivannut selkä vaikuttaa nyt todella hyvältä ja Mona kehuikin, että hevonen tuntui todella letkeältä. Siitä se taas lähtee!

 
Olen niin ilahtunut, että arkajalka Akilles antoi tyynesti minun keikkua selässään kuvienoton ajan ja touhuta vaikka mitä. Aiemmin talvella se reagoi ilman satulaa menoon melko jännittyneesti eikä sen selässä koskaan ole saanut tehdä mitään ylimääräistä.
 



 



14. kesäkuuta 2014

Epätoivon 21 tuntia

Torstai-iltana menin myöhään tallille. Koko lauma löytyi pihatosta, heitin rehuille vettä päälle, otin Glján rasvattavaksi ja jaoin koko laumalle rehut. Saatuani Glján rasvattua, nostin katseeni ja suoraan edessäni seisoi Webe, silmät kauhusta selällään. Se seisoi kaikki neljä jalkaa todella kummallisesti levällään, köhähteli ja räkää tuli solkenaan. Apua, mitä ihmettä tapahtuu!? Olin hetken aivan pasmat sekaisin. Tartuin luuriin, soitin Marialle. Maria ei ollut päivällä huomannut hevosessa mitään erilaista. Välittömästi puhelua päivystävälle. Diagnoosi tuli samantien puhelimitse; ruokatorven tukos

Siinä vaiheessa en tiennyt, että alkoi elämäni pisimmiltä tuntuneet pelon ja epätoivon sekaiset 21 tuntia.

Istuin pihaton lattialla päivystävää odotellessani, päätä roikottavan ja räkää valuvan Weben vieressä ja silittelin sen otsaa. Se hakeutui kokoajan enemmän liki lohtua saadakseen. Onneksi ihana Akilles seisoi vierelläni ja rapsutteli tukkaani. Sen osaaottavuus hätääni oli todella hellyyttävää eikä se olisi tahtonut poistua luontamme vielä silloinkaan kun päivystävä eläinlääkäri saapui. Päivystävä saapui puhelustani noin tunnin kuluttua, kello oli tässä vaiheessa hieman yli puolen yön. Webe sai kolme piikkiä (rauhottavaa, relaxanttia ja kipulääkettä), jonka jälkeen pistettiin letkua nenän kautta nieluun ja ruokatorveen. Meni hetki ja ulos räiskähti rään mukana melassileikettä. Tukos näytti olleen ohi, rään tulo loppui ja tilanne rauhottui. Päivystävä käski jättää hevosen kuitenkin yöksi karsinaan ja olla ruokkimatta sitä. Olin helpottunut, mutta taustalla kalvoi huoli. Kävin yöllä vielä tarkistamassa Weben voinnin, se näytti voivan hyvin. Lähdin nukkumaan vaikka epäilys kalvoi mieltäni. Tuntui, ettei tämä todellakaan voinut olla tässä. 

Eikä se ollutkaan.

Aamulla nousin hieman ennen kahdeksaa nukuttuani todella huonosti ja lähdin samantien talliin. Vastassa odotti hevonen, jonka sieraimet ja suu valuivat kuohuten räkää. Paniikki itkuineen otti vallan, soitin kauhuissani ensin eläinlääkärille ja sitten Marialle uuden tilanne tiedotteen. Eläinlääkäri tuli tunnin päästä ja siitä alkoi pitkä ja piinaava päivä. Eläinlääkäri kuunteli keuhkot, jotka kuuluivat rohisevan pahasti ja sanoi suoraan, että tilanne ei hyvältä näytä. Voisimme kokeilla letkutusta kotioloissa, mutta luultavasti tilanne vaatii klinikalle lähdön. Briiffausta tilanteeseen saatiin Hyvinkään eläinsairaalalta. Klinikalta, jonne on meiltä neljän tunnin matka. Ainoat mahdollisuudet ylipäänsä klinikkahoitoon löytyvät Helsingin liepeiltä. Kuljetus sairaan hevosen kanssa monen tunnin matkan verran tuntui älyttömältä idealta. Lisäksi klinikalla vastannut tyttö kertoi, että odotettavissa on noin 2000-5000 euron suuruinen lasku. Jatkoimme lyhyellä puhelin briiffauksella hevosen ruokatorven auki letkuttamista ja onnistuimme jälleen hieman helpottamaan sen oloa, mutta vain hieman. Eläinlääkärin oli lähdettävä hoitamaan toista kiireistä tapausta ja käski meidän miettiä, mitä teemme. Viemmekö hevosen klinikalle vai jatketaanko kotihoitoa sen uhalla, että eutanasia voi tulla ja luultavasti tuleekin väistämättä eteen. Eläinlääkäri oli Weben kohtalosta hyvin pessimistinen. Tilanne alkoi olla todella kurja ja jäimme synkin ajatuksin miettimään reilusti yli kahdeksi tunniksi Weben kohtaloa, voimatta helpottaa sen oloa mitenkään odotellessamme eläinlääkärin paluuta.

Weben olo alkoi olla voimaton. Sen lihakset kramppasivat, se hikoili kylmää ja nihkeää hikeä rauhoituksesta johtuen. Peittelimme sen vilttivuoren alle. Tuntui kamalalta katsoa kun sen elämä näytti valuvan pois nenämme edessä, emmekä pystyneet auttamaan sitä mitenkään. En ole koskaan tähän mennessä nähnyt hevosta niin kipeänä ja aloin olla varma, että kaikki toivo sen kohdalla on täysin mennyttä. Yritimme kuitenkin pitää taistelutahtoamme yllä vaikka teimmekin jo vara suunnitelmaa pahimman varalta. Yllättäen saimme kuitenkin uutta voimaa ja toivoa odottamattomalta taholta.



Maria soitti Weben oikeille omistajille (Webe on meidän loppuiän ylläpitohevonen). Neljään vuoteen ei olla oltu Weben omistajien kanssa yhteydessä, mutta Maria arveli, että nyt voisi olla sellainen tilanne jossa on syytä kysyä heidän mielipidettään. Omistaja saatiin puhelimen päähän ja tämä kertoi, että heidän siitostammallaan oli ollut aivan sama vaiva. Tamma oli hoidettu viiden tunnin klinikkamatkan vuoksi täysin kotioloissa ja saatiin hoidettua onnistuneesti letkutuksella. Tukosta oli jouduttu avaamaan noin puolitoista tuntia. Ymmärsimme tässä vaiheessa, että emme todellakaan ole yrittäneet kaikkeamme. Eläinlääkärin palattua ilmoitimme, että emme lähde viemään Webeä klinikkalle ja aiomme tehdä kotioloissa kaikkemme, mikä on mahdollista. 

Sitä vain jatkui ja jatkui.. Neljä ihmistä hääräsi hevosen ympärillä, yrittäen saada veden kulkemaan ruokatorven läpi.

Edistystä ei tuntunut tapahtuneen ensimmäisen tunnin kohdalla lainkaan, vesi ei vain kulkenut letkun läpi. Eläinlääkäri painotti, että eutanasiaan on luultavasti päädyttävä. Tukos on liian suuri kotona avattavaksi. Viimeisenä koitoksena eläinlääkäri survaisi letkun todella kovaa ruokatorveen luvallamme. Parempi katsoa kuin katua, ettei mitään yritetty. Runsaiden yritysten jälkeen kaikkien meidän päälle räiskähti valtava satsi paisunutta melassileikettä. Jes, se aukesi! Ainakin hetken tuntui siltä.. Jatkoimme letkutusta vielä eikä vesi taaskaan tuntunut kulkevan hetkellisestä toivon pilkahduksesta huolimatta. Koko touhu alkoi tuntua rankalta eläinrääkkäykseltä. Epätoivon kyyneliä valahti välillä kasvoille katsoessani turpa verissä, päätä roikottavaa ruunaa, jonka silmät ovat jo täysin sumeat. Tuntui vaikealta uskoa, että näkisimme niissä koskaan enää eloa. Eläinlääkäri poistui jälleen hetkeksi muille asioilleen. Minä lähdin käyttämään koiria ulkona Marian jäädessä yksin letkuttamaan kun Monankin piti välillä poistua käymään muualla. Olo oli epätodellinen, istuin itkemään tien pientareelle jaksamatta edes kävellä. Hetken siinä istuttuani vollottamassa, sain yhtäkkiä jostain puuskan uutta voimaa. Vein koirat pois, marssin talliin ja liityin joukkoon jatkamaan Marian kanssa letkutusta. Vesi alkoi kulkea. Sitä meni sankko ja toinen. Webessä ei kuitenkaan paljoa eloa tapahtunut, vain sen verran, että se sai kiskaistua yllättäen letkun nenästään. Päätimme lopettaa, ajattelimme tehneemme jo kaikkemme tai jopa liikaakin. Emme edes uskaltaneet kärsineisiin sieraimiin lähteä tunkemaan letkua takaisin. Verta oli kaikkialla.. Tuntui, että sitä oli nyt kiusattu ihan tarpeeksi. Istuimme odottamassa eläinlääkärin paluuta ja toivoimme peukut pystyssä, että läpi kulkenut vesi tarkoittaisi tukoksen avautumista. Oli kuitenkin olemassa riski, että kaiken rajun letkulla rassaamisen jälkeen ruokatorvi olisi vaurioitunut ja puhjennut. 

Eläinlääkäri palasi takaisin. Hän iloitsi kanssamme kahdesta sankollisesta, jotka olimme saaneet kulkemaan ruokatorven läpi, mutta oli yhä sitä mieltä, että eutanasia voi olla mahdollinen. Hän oli soittanut jo kollegoilleen, että aamulla saattaisi luonamme olla eutanasian tarvitseva hevonen. Se saisi aamuun saakka aikaa. Jutellessamme eläinlääkärin kanssa, päätään roikuttava Webe alkoi liikahdella yllättäen. Heikosti se alkoi tökkiä Mariaa turvallaan ja hetken sitä tehtyään se alkoi piristyä silmissä. Kohta se jo kuopi ja yritti pyrkiä ulos. Emme olleet uskoa silmiämme! Siinä se seisoi, omana eloisana itsenään. 

"Se on suoranainen ihme", eläinlääkäri sanoi katsoessaan Weben tepastelua ulkona."en uskonut, että se enää siitä virkoaa". Ei moni muukaan uskonut. Viedessämme sen moikkaamaan kavereita laitumelle taluttaen, ne kaikki juoksivat hirnuen ja selvästi ihmeissään sitä vastaan. Paavo etenkin oli vältellyt ystävänsä kohtaamista koko päivän.

Kokemus opetti, että ei kannata koskaan luovuttaa liian herkästi vaan yrittää vielä kerran kun kaikki toivo tuntuu jo menneen.


Ensimmäinen taistelu on nyt voitettu, riskit eivät vain ole täysin ohi. Nyt lääkitsemme Webeä ja toivomme, ettei kuumetta nouse. On riski, että Weben keuhkot tulehtuvat, jos sinne on päätynyt tukoksen seuraksena rehujäämiä. 

Päivä kerrallaan. Sydämessäni se onni ja tunne kun näin sen nousevan tuon kamalan päivän päätteeksi, vaikka olimme menettäneet jo niin paljon toivoa. 


Onko kellään kokemuksia ruokatorven tukoksesta? Miten hevosesi toipui sairastumisen jälkeen ja onko tukos uusiutunut?

7. kesäkuuta 2014

Laidunkausi avattu


 Hevoset siirtyivät keskiviikkona laitumelle. Muuttomatka oli vain viisitoista kilometriä ja kaikki kuljetukset meni hyvin, mutta Aksu ehti vetää herneen nenään matkan aikana. Jo koppiin lastatessa se oli kireä kuin viulun kieli ja syyllinenhän tietenkin tähän vääryyteen olen minä. Tällä hetkellä olen ruunan silmissä punainen vaate eikä se ole oma halittava itsensä. No, eiköhän mokoma herkkis siitä rauhoitu. :) Joudun vaan taas aloittamaan alusta luottamuksen rakentamisen. Jännää, miten pieni asia voi tehdä suuren muutoksen. 

 


Muuten siirtyminen laitumelle meni hienosti, uusi pihatto otettiin heti omakseen ja naapureidenkin kanssa tunnuttiin tulevan juttuun. Mitä nyt Kasparin piti vähän saada pörhistellä. Pitihän sitä omaa tammaa suojella

 


Rallitteluahan saatiin nähdä vaikka kuinka ja kyllä niillä olikin kivaa! :) 











 Välillä meni vähän liiankin lujaa...


oooops... ja nurihan sitä oltiin.. Onneksi ei käynyt Aksun kuinkaan!

Kesätallia.. Takaosa on hoito-/varustetilana, etuosa pihattona.

Kuja laitumelle, jonka pojat tuli aika vauhdilla ku irti päästettiin.

Ratsastamassa ehdin käydä vasta tänä aamuna, sillä kävimme parin päivän reissun Helsingissä. Aksua olen vain talutellut pitkiä lenkkejä ja yrittänyt saada ruunan taas suhtautumaan minuun luottavaisesti. Taitaa olla tiedossa traileriharjoituksia, ettei sitten tule ongelmia kun tulee kisojen aika.. :)


2. kesäkuuta 2014

Laitumelle


Pian on se aika kun hepat pääsevät laiduntamaan. Tähän saakka olemme syötelleet pieniä nurmikkoalueita totutuksen vuoksi. Tänä aamuna kävimme Marian kanssa rakentamassa väliaidan, hevoset saavat jakaa laidunmaata Higlandien kanssa. Vähän meitä jänskättää, riittääkö kyyhämämme väliaita ja mitä mieltä karvaturilaat ovat hevostemme saapumisesta kun kyseessä on niiden reviiri (josta nämä kaverit ovat melko tietoisia). Toivottavasti naapurisopu saadaan aikaan. Hätävaraksi hevosilla on myös toinen niitty jos näyttää, etteivät highlandit hyväksy uusia tulokkaita. Tarkoituksena on siirtää hevoset viimeistään ensi viikon alussa tai mahdollisesti jo viikonlopun aikana.

Onko kellään kokemusta tälläisestä järjestelystä? :) Olen kuullut tarinoita ja nähnyt kuviakin, että näitä kahta lajia on tarhattuna samaan. Emme kuitenkaan tohdi terävien sarvien vuoksi koko laumaa yhdistää, etenkään kun nämä eivät ole ennen laiduntaneet minkään muun eläinkunnan edustajaryhmän kanssa. 



Illalla heppailemaan, kun duuni päivä taputeltu. Onneks on duuni, jossa voi samalla nauttia kesästä tälläisissä maisemissa:




Ei mitään kasista neljään toimiston seinien tuijottamista. Passaa! :)