Torstai-iltana menin myöhään tallille. Koko lauma löytyi pihatosta, heitin rehuille vettä päälle, otin Glján rasvattavaksi ja jaoin koko laumalle rehut. Saatuani Glján rasvattua, nostin katseeni ja suoraan edessäni seisoi Webe, silmät kauhusta selällään. Se seisoi kaikki neljä jalkaa todella kummallisesti levällään, köhähteli ja räkää tuli solkenaan. Apua, mitä ihmettä tapahtuu!? Olin hetken aivan pasmat sekaisin. Tartuin luuriin, soitin Marialle. Maria ei ollut päivällä huomannut hevosessa mitään erilaista. Välittömästi puhelua päivystävälle. Diagnoosi tuli samantien puhelimitse; ruokatorven tukos.
Siinä vaiheessa en tiennyt, että alkoi elämäni pisimmiltä tuntuneet pelon ja epätoivon sekaiset 21 tuntia.
Istuin pihaton lattialla päivystävää odotellessani, päätä roikottavan ja räkää valuvan Weben vieressä ja silittelin sen otsaa. Se hakeutui kokoajan enemmän liki lohtua saadakseen. Onneksi ihana Akilles seisoi vierelläni ja rapsutteli tukkaani. Sen osaaottavuus hätääni oli todella hellyyttävää eikä se olisi tahtonut poistua luontamme vielä silloinkaan kun päivystävä eläinlääkäri saapui. Päivystävä saapui puhelustani noin tunnin kuluttua, kello oli tässä vaiheessa hieman yli puolen yön. Webe sai kolme piikkiä (rauhottavaa, relaxanttia ja kipulääkettä), jonka jälkeen pistettiin letkua nenän kautta nieluun ja ruokatorveen. Meni hetki ja ulos räiskähti rään mukana melassileikettä. Tukos näytti olleen ohi, rään tulo loppui ja tilanne rauhottui. Päivystävä käski jättää hevosen kuitenkin yöksi karsinaan ja olla ruokkimatta sitä. Olin helpottunut, mutta taustalla kalvoi huoli. Kävin yöllä vielä tarkistamassa Weben voinnin, se näytti voivan hyvin. Lähdin nukkumaan vaikka epäilys kalvoi mieltäni. Tuntui, ettei tämä todellakaan voinut olla tässä.
Eikä se ollutkaan.
Aamulla nousin hieman ennen kahdeksaa nukuttuani todella huonosti ja lähdin samantien talliin. Vastassa odotti hevonen, jonka sieraimet ja suu valuivat kuohuten räkää. Paniikki itkuineen otti vallan, soitin kauhuissani ensin eläinlääkärille ja sitten Marialle uuden tilanne tiedotteen. Eläinlääkäri tuli tunnin päästä ja siitä alkoi pitkä ja piinaava päivä. Eläinlääkäri kuunteli keuhkot, jotka kuuluivat rohisevan pahasti ja sanoi suoraan, että tilanne ei hyvältä näytä. Voisimme kokeilla letkutusta kotioloissa, mutta luultavasti tilanne vaatii klinikalle lähdön. Briiffausta tilanteeseen saatiin Hyvinkään eläinsairaalalta. Klinikalta, jonne on meiltä neljän tunnin matka. Ainoat mahdollisuudet ylipäänsä klinikkahoitoon löytyvät Helsingin liepeiltä. Kuljetus sairaan hevosen kanssa monen tunnin matkan verran tuntui älyttömältä idealta. Lisäksi klinikalla vastannut tyttö kertoi, että odotettavissa on noin 2000-5000 euron suuruinen lasku. Jatkoimme lyhyellä puhelin briiffauksella hevosen ruokatorven auki letkuttamista ja onnistuimme jälleen hieman helpottamaan sen oloa, mutta vain hieman. Eläinlääkärin oli lähdettävä hoitamaan toista kiireistä tapausta ja käski meidän miettiä, mitä teemme. Viemmekö hevosen klinikalle vai jatketaanko kotihoitoa sen uhalla, että eutanasia voi tulla ja luultavasti tuleekin väistämättä eteen. Eläinlääkäri oli Weben kohtalosta hyvin pessimistinen. Tilanne alkoi olla todella kurja ja jäimme synkin ajatuksin miettimään reilusti yli kahdeksi tunniksi Weben kohtaloa, voimatta helpottaa sen oloa mitenkään odotellessamme eläinlääkärin paluuta.
Weben olo alkoi olla voimaton. Sen lihakset kramppasivat, se hikoili kylmää ja nihkeää hikeä rauhoituksesta johtuen. Peittelimme sen vilttivuoren alle. Tuntui kamalalta katsoa kun sen elämä näytti valuvan pois nenämme edessä, emmekä pystyneet auttamaan sitä mitenkään. En ole koskaan tähän mennessä nähnyt hevosta niin kipeänä ja aloin olla varma, että kaikki toivo sen kohdalla on täysin mennyttä. Yritimme kuitenkin pitää taistelutahtoamme yllä vaikka teimmekin jo vara suunnitelmaa pahimman varalta. Yllättäen saimme kuitenkin uutta voimaa ja toivoa odottamattomalta taholta.
Maria soitti Weben oikeille omistajille (Webe on meidän loppuiän ylläpitohevonen). Neljään vuoteen ei olla oltu Weben omistajien kanssa yhteydessä, mutta Maria arveli, että nyt voisi olla sellainen tilanne jossa on syytä kysyä heidän mielipidettään. Omistaja saatiin puhelimen päähän ja tämä kertoi, että heidän siitostammallaan oli ollut aivan sama vaiva. Tamma oli hoidettu viiden tunnin klinikkamatkan vuoksi täysin kotioloissa ja saatiin hoidettua onnistuneesti letkutuksella. Tukosta oli jouduttu avaamaan noin puolitoista tuntia. Ymmärsimme tässä vaiheessa, että emme todellakaan ole yrittäneet kaikkeamme. Eläinlääkärin palattua ilmoitimme, että emme lähde viemään Webeä klinikkalle ja aiomme tehdä kotioloissa kaikkemme, mikä on mahdollista.
Sitä vain jatkui ja jatkui.. Neljä ihmistä hääräsi hevosen ympärillä, yrittäen saada veden kulkemaan ruokatorven läpi.
Edistystä ei tuntunut tapahtuneen ensimmäisen tunnin kohdalla lainkaan, vesi ei vain kulkenut letkun läpi. Eläinlääkäri painotti, että eutanasiaan on luultavasti päädyttävä. Tukos on liian suuri kotona avattavaksi. Viimeisenä koitoksena eläinlääkäri survaisi letkun todella kovaa ruokatorveen luvallamme. Parempi katsoa kuin katua, ettei mitään yritetty. Runsaiden yritysten jälkeen kaikkien meidän päälle räiskähti valtava satsi paisunutta melassileikettä. Jes, se aukesi! Ainakin hetken tuntui siltä.. Jatkoimme letkutusta vielä eikä vesi taaskaan tuntunut kulkevan hetkellisestä toivon pilkahduksesta huolimatta. Koko touhu alkoi tuntua rankalta eläinrääkkäykseltä. Epätoivon kyyneliä valahti välillä kasvoille katsoessani turpa verissä, päätä roikottavaa ruunaa, jonka silmät ovat jo täysin sumeat. Tuntui vaikealta uskoa, että näkisimme niissä koskaan enää eloa. Eläinlääkäri poistui jälleen hetkeksi muille asioilleen. Minä lähdin käyttämään koiria ulkona Marian jäädessä yksin letkuttamaan kun Monankin piti välillä poistua käymään muualla. Olo oli epätodellinen, istuin itkemään tien pientareelle jaksamatta edes kävellä. Hetken siinä istuttuani vollottamassa, sain yhtäkkiä jostain puuskan uutta voimaa. Vein koirat pois, marssin talliin ja liityin joukkoon jatkamaan Marian kanssa letkutusta. Vesi alkoi kulkea. Sitä meni sankko ja toinen. Webessä ei kuitenkaan paljoa eloa tapahtunut, vain sen verran, että se sai kiskaistua yllättäen letkun nenästään. Päätimme lopettaa, ajattelimme tehneemme jo kaikkemme tai jopa liikaakin. Emme edes uskaltaneet kärsineisiin sieraimiin lähteä tunkemaan letkua takaisin. Verta oli kaikkialla.. Tuntui, että sitä oli nyt kiusattu ihan tarpeeksi. Istuimme odottamassa eläinlääkärin paluuta ja toivoimme peukut pystyssä, että läpi kulkenut vesi tarkoittaisi tukoksen avautumista. Oli kuitenkin olemassa riski, että kaiken rajun letkulla rassaamisen jälkeen ruokatorvi olisi vaurioitunut ja puhjennut.
Eläinlääkäri palasi takaisin. Hän iloitsi kanssamme kahdesta sankollisesta, jotka olimme saaneet kulkemaan ruokatorven läpi, mutta oli yhä sitä mieltä, että eutanasia voi olla mahdollinen. Hän oli soittanut jo kollegoilleen, että aamulla saattaisi luonamme olla eutanasian tarvitseva hevonen. Se saisi aamuun saakka aikaa. Jutellessamme eläinlääkärin kanssa, päätään roikuttava Webe alkoi liikahdella yllättäen. Heikosti se alkoi tökkiä Mariaa turvallaan ja hetken sitä tehtyään se alkoi piristyä silmissä. Kohta se jo kuopi ja yritti pyrkiä ulos. Emme olleet uskoa silmiämme! Siinä se seisoi, omana eloisana itsenään.
"Se on suoranainen ihme", eläinlääkäri sanoi katsoessaan Weben tepastelua ulkona."en uskonut, että se enää siitä virkoaa". Ei moni muukaan uskonut. Viedessämme sen moikkaamaan kavereita laitumelle taluttaen, ne kaikki juoksivat hirnuen ja selvästi ihmeissään sitä vastaan. Paavo etenkin oli vältellyt ystävänsä kohtaamista koko päivän.
Kokemus opetti, että ei kannata koskaan luovuttaa liian herkästi vaan yrittää vielä kerran kun kaikki toivo tuntuu jo menneen.
Ensimmäinen taistelu on nyt voitettu, riskit eivät vain ole täysin ohi. Nyt lääkitsemme Webeä ja toivomme, ettei kuumetta nouse. On riski, että Weben keuhkot tulehtuvat, jos sinne on päätynyt tukoksen seuraksena rehujäämiä.
Päivä kerrallaan. Sydämessäni se onni ja tunne kun näin sen nousevan tuon kamalan päivän päätteeksi, vaikka olimme menettäneet jo niin paljon toivoa.
Onko kellään kokemuksia ruokatorven tukoksesta? Miten hevosesi toipui sairastumisen jälkeen ja onko tukos uusiutunut?