27. maaliskuuta 2015

Kilpajuoksu kuoleman kanssa

"Ajoin sillä Viljon hevosella meidän kylätietä pitkin. Se ravasi rauhallisesti eteenpäin, korskuen ja tuuli harjaa heilutellen.Kaikkialla oli niin kaunista ja se oli mukavaa, kunnes yhtäkkiä sen vauhti alkoi kiihtyä ja kiihtyä. Vedin hädissäni ohjaksista, mutta valtatie alkoi näkyä ja tajusin, ettei se hevonen aio pysähtyä. Se oli hyvä, mutta pelottava uni

Tämä oli ote mummon kertomasta unesta kun näimme viimeisiä kertoja. Viimeisellä kerralla istuin mummon sängyn vieressä, pitelin kädestä, silittelin hiuksia ja mietin hiljaa mielessäni, että miksei mummo saanut pysäytettyä sitä "hevosta". Syöpää. Se edessä häämöttävä valtatie oli loppu elämälle, kääntyminen tuntemattomaan tutulta ja turvalliselta kylätieltä. Olihan mummo  juossut kilpaa kuoleman kanssa jo miltei neljä vuotta. Kääntänyt selkänsä joka kerta kun Kuolema oli käynyt kysymässä matkaansa. Ei voi, vielä ei ehdi. On niin paljon tehtävää. Neljän vuoden ajan näimme monta kertaa kun mummo nousi pohjalta ja kuntoutui kuin ihmeen kaupalla. Mummon elämän halu oli jotain sellaista, mitä syöpäkään ei voinut heti pysäyttää. Mummo piteli ohjaksia käsissään, suostumatta luovuttamaan. Mummo tahtoi uskoa, että sen pystyi pysäyttämään.

Mutta syöpä on kuin villi hevonen. Voit hallita sitä hetken, mutta et koskaan saada kokonaan kesytettyä etkä milloinkaan päästä sen kaikkiin ajatuksiin siitä, mitä se aikoo seuraavaksi. Kun viimeisen kerran istuin mummon sängyn vierellä ja katsoin sitä helvetillistä tuskaa, huomasin toivovani, että mummo saisi jo mennä. Vaikka samaan aikaan pidin kädestä niin lujasti kiinni kuin ikinä uskalsin satuttamatta mummoa. Älä mene, älä mene. En anna mennä. Sydämeen sattui ja itkien anelin mielessäni, että kaikki saisi olla vain pahaa unta. Mummo oli jo täysin hämärän rajamailla, nukahteli lyhyen vierailuni aikana jatkuvasti, mutta joka kerta heräsi säpsähtäen ja kääntyi katsomaan minua silmät kauhusta selällään. "Oletkin vielä siinä! Luulin, että menit jo", mummo sanoi rauhoittuen, hymyili hieman ja nukahti taas rutistaen heiveröisellä kädellään omani. Koko ajan kivusta kouristellen. Minä olisin voinut sanoa samaa mummolle, sillä pelkäsin joka hetki, että mummo lähtee kun sulkee seuraavan kerran silmänsä. Viimein myönsin hiljaa mielessäni, että olisi sen aika. 

Ja niin mummo tuli sen pillastuneen hevosen kyydissä valtatien laitaan ja jatkoi matkaansa jonnekin. Kukaan ei koskaan saa tietää sitä salaisuutta, minne se tie vie. Kuolema haki matkaansa yöllä 28.2.

Kun lähdin mummon luota, olin hyväksynyt, että se oli viimeinen kerta. Lähdin ajamaan kohti yövuoroa ja aamulla kun menin vanhempieni luo yöksi, ehdin nukkua vajaan tunnin kun kuulin äidin askelien laskeutuvan portaita. Äidin ei tarvinnut sanoa mitään, minä tiesin heti, ettei mikään ole enää kuin ennen. Kaksi vuorokautta valvoin kuin sumussa kävellen, tietämättä minne mennä ja mitä tehdä. Mielessäni kummitteli vain viimeinen hetkeni mummon luona ja tuo uni, jolla aloitin tämän tekstin. Näen sen koko ajan silmieni edessä kuin elokuvan. Huomenna menemme saattamaan mummon viimeiselle matkalleen. Tunne on sanoinkuvaamaton. Ei ole olemassa sellaista lohdun sanaa, tekoa tai yhtään mitään, mikä tekisi siitä helpompaa. Poissa. Lopullisesti. 

Mennyt kuukausi on ollut sekava. Täynnä ahdistusta ja surua, mutta myös helpotusta siitä, ettei mummon tarvinnut kärsiä pidempää. Sitä on vain yrittänyt jatkaa elämäänsä, jopa hieman hysteerisesti ja yrittäen tehdä siitä hienompaa ja parempaa kuin ikinä ennen. Kärsin rajusta kuoleman pelosta ja mummo sai minut lähdöllään entistä enemmän tolaltaan. Tahdon enemmän kuin koskaan pitää elämän joka hetkestä kiinni, pitää kaikki rakkaat lähelläni enkä päästää irti milloinkaan. Pelkään kaiken päättyvän ja se ajatus on kuristaa minut hengiltä. Ukki vei lähtiessään pienen palan elämääni, mummo vei toisen. Kuinka monta palaa ihminen voi menettää kyeten kuitenkin jatkamaan eteenpäin? Tällä hetkellä tuntuu, ettei kestäisi enää menettää ikinä mitään. Se pelko ja tietoisuus siitä, ettei elämä loppuviimein ole muuta kuin hetki matkalla jonnekin, tekee minut valtavan surulliseksi ja ahdistuneeksi. 

Pakko jatkaa eteenpäin, nauttia jokaisesta hetkestä. Rakastaa, nauraa, iloita, surra, kiukutella, epäonnistua ja oppia tekemään se kaikki aina vain hauskemmin. Toisin sanoen; elää. Ja nauttia turpaterapiasta enemmän kuin koskaan. Jos jokin meitä erityisesti yhdisti mummon kanssa, oli se suunnaton rakkaus perheemme karvaisia jäseniä kohtaan ja tieto siitä, ettei parempia ystäviä ole. 

Mummo. <3


Viimeinen valokuvaksi tallennettu hetki tammikuulta. 





23. maaliskuuta 2015

Jennin valkka


Noniin, vihdoin sain käsiteltyä nämä kuvat lauantain treeneistä. Harmikseni kuvat olivat suurimmaksi osaksi aikamoista skeidaa. Tarkennus oli parhaimmillaan naapurin vajan seinässä tai kentän ympärillä olevissa koivuissa. Maria oli paukuttanut ekan setin manuaalilla (ehdotin, että käyttäisi automaattia varuiksi, mutta halusi kuitenkin manuaalin) ja aukolla 2.8. Siinä kun ei paljoa jätä varaa jos tarkennus menee metsään. Lisäksi päivä oli niin kirkas ja valoa jopa liikaakin pilvettömältä taivaalta, että kuvien pelastaminen ylivalottumiselta oli melko hankalaa ja jälkikin sen näköistä. Omassakaan jäljessä kehumista ollut. Päivä oli pohjoistuulineen niin jäätävä, että näpit vain nippanappa taipuivat laukaisimelle ja tärisin kuin haavan lehti.
(jälkihuomio 25.3.: katseltuani kuvien alkuperäisversioita,eivät ne ole ollenkaan tälläistä pixelimössöä kuin nämä pienennetyt. Tallennettaessa JPG-muotoon, tapahtui törkeää pikselöitymistä, jonka korjaamiseksi onneksi keksin keinot jatkoon. jei :))


Mutta eipä anneta moisten seikkojen häiritä sen enempää. Nyt valmennus tunnelmiin! ja kuvia on vaaaaaltava määrä, taas.. tää postaus nyt taitaakin vetää enkat kuvien määrässä.. :D

Alunperin oli tarkoitus, että menen tunnin Gljálla ja kaksi Akillksen kanssa. Gljá on kuitenkin saikulla erittäin kivuliaan rivin vuoksi, joten tilalle tuli Maria Kasparilla. Kasparin tunnin aikana kiinnitettiin huomiota vain, että ruuna kävelee reippaasti eteenpäin. Avuissa kiinnitettiin huomiota nopeuteen, kiinni ei saanut jäädä tai käyttää voimaa vaan oveluutta ja nopeutta. Ruuna alkoikin vastaamaan melko lyhyessä ajassa kivasti. Kysehän ei Kasparin kohdalla ole loppu viimein laiskuudesta vaan sen asenteesta. Se liikkuisi mielellään, mutta Marian epävarmuuden ja epäselkeyden vuoksi sen kanssa kentällä työskentelystä on tullut nihkeää. Nyt kuitenkin saatiin aika kivasti korjattua parin yhteistyötä ja tästä on hyvä jatkaa. 

Harmittaa ihan simona kun puolet Marian ja Kasparin kuvista sekä parit hyvät video pätkät katosivat taivaan tuuliin. Kameran muistikortti täyttyi kesken kaiken. Menin siirtämään niitä koneelle, mutta tajusin siinä vaiheessa, että kuvia puuttui paljon. Juuri kun Kaspar oli alkanut näyttää ravissakin tosi kivalta ja niistä kuvista olisi nähnyt hyvin muutoksen. :(



 Kaspar haikaili vain vaalean kaunotarensa perään.. ;)




 Alkoi jo ryhtiäkin löytyä.
 Raville siirtymisen vaikeus. Maria onneksi säilytti mallikelpoisesti istuntansa. 



 Minne ne kädet karkaa..

Mitä minun ja Akilleksen tunteihin tulee, homma oli paljon käynti ja töltti painotteista. Aloitettiin hakemalla tasapainoa, tuntumaa ja molempia kylkiä mukaan. Jenni oli tyytyväinen meidän kehitykseen. Minä puolestani olen ylpeä itsestäni, että olen osannut viedä Aksua juuri oikeaan suuntaan vaikka välillä on tuntunut, ettei olla menty suuntaan tai toiseen. Nyt kun tajuan, että kehitystä todellakin on tapahtunut, luulen jaksavani kaikki ne yksinäiset treenit, epäonnistumiset ja pohdinnat paljon positiivisemmin. Jos kerta olen onnistunut tänne saakka näin hyvin, onnistun varmasti jatkossakin.





 Koska metsään on helppo tarkentaa... :D





Seuraavan tunnin alussa Jenni kokeili hieman Aksua. Akilles, joka selvästi on vain yhden naisen mies, jännitti Jenniä aivan järjettömästi. Kesti tovin aikaa ennen kuin poika rentoutui. 




















Kun päivä alkoi sulattaa kentän pintaa, Akilles parka kuoruttui jäiseen hiekkaan.. Jalat oli kuin vappuhuiskat.. :D

Valkasta jäi erittäin hyvä mieli jatkaa treenejä. Odotan innolla seuraavaa kertaa! Joka ehkä on jo ensi kuussa. Katsotaan miten homma järjestyy.



20. maaliskuuta 2015

Duunari Webe kentän lanaushommissa



Sori kuvien kännykkälaatu, mutta ei ollut muuta kameraa hollilla.

Webe sai itselleen uuden duunin lauman virallisena kentän tasoittelijana. Hienoa jälkea Webe ja Maria tekivätkin ja nyt meillä on taas erittäin käyttökelpoinen kenttä sen perunapellon sijaan. Kaspar ja Akilles kokeilivatkin sitä tänään irtojuoksutuksen merkeissä ja kyllä irtosi niin uskomattomia muuveja, että ei voinut kuin nauraa niitä katsellessa. Akilles etenkin on todella pohjatietoinen tyyppi ja se inhoaa kuraa yli kaiken. Heti kun oli kuivempaa niin kyllä kelpasi päästellä. Hetken harmitti, ettei ollut kameraa matkassa, mutta harmistus meni ohi melko pian. Joskus on mukava vain katsella muutenkin kuin etsimen takaa ja ihailla komeita hevosia. Minun silmissä niitä maailman komeimpia, mutta useimpien mielestä varmaan takkusia, töppöjalkaisia ja megakarvaisia poneja.. ;)

Väline tähän lanaushommaan on Marian ja Isän käsialaa. Aisat ovat reestä ja metalliverkko isän romukokoelmasta. Tuollaisenaankin se toimi, mutta lopuksi vielä vedeltiin kertaalleen parrun pätkä painona verkon päällä. Webe tuntui nauttivan saamastaan uudesta työtehtävästä ja saakin jatkossa hoitaa kenttää jopa viikoittain, että saadaan se pysymään kuosissa.


Tässä lopputulos:


Kyllä nyt kelpaa painella huomenna, sillä meille on vihdoin tiedossa valmennusta (sen takiahan tätä kenttää kiireellä kuntoon laitettiinkin)! Opettamaan saapuu viime kesänä meillä tunteja pitämässä käynyt Jenni, josta postaus tämän linkin takaa. Toivoakseni istuntani on kokenut noiden kuvien jälkeen jonkin sortin muutoksen.. voi kauhistus mitä möhötystä.. :o Innolla odotan huomista!

Palataanpa siitä sitten kuvien ja kertomusten kera myöhemmin. 

Miten teillä hoidetaan kentän kunnossapito? :)

16. maaliskuuta 2015

Ruunat kuvattavana


Perjantaina ennen yövuoroa oli kauhea hinku kuvaamaan. Sain houkuteltua Marian mukaan, että voisin kuvata Kasparia ja Maria kuvaisi sen jälkeen minua ja Aksua. En kuitenkaan viitsinyt raahata mukana Sigman 70-200 putkea vaan päätin tyytyä vanhaan, koska paikka paikoin on todella liukasta enkä tahdo riskeerata, että esimerkiksi kaadun ja putki menee rikki (sille sopivaa kamerareppua ei vielä ole). Sigman kotiin jättö oli virhe, se vaan piirtää niin paljon kauniimmin.. yyh. Nämä kuvat ovat kaikki jotenkin suttuisia ja epämiellyttävän näköisiä. Lisäksi visiot kuvattavista hevosista eivät aivan pitäneet kutiaan, sillä Maria joutui tekemään Kasparin kanssa aivan toisenlaisia harjoituksia kuin olin ajatellut, eikä käyntityössä ole jännää kuvattavaa. Aksu taas tanssi niin tulisilla hiilillä ja rullaili vaan laukalle, että ei meinannut tulla mistään mitään. Oli myös vaikea keskittyä tarkentamaan kun molemmilla roikkui ponit käsissä, joista toinen hamuili tukkaani ja kameraani koko ajan ja toinen yritti pyrkiä ojaan syömään pajunkissoja. No, aina ei voi onnistua.. :D

Kypärän sai kätevästi ripustettua pois kuvaamista häiritsemästä ;)





Perässähiihtäjä Kasparin ensimmäinen tehtävä oli opetella kulkemaan omipolkujaan. Siihen ne kaavailemani kuvausvisiot sitten menikin siltä erää. 



Akilleskin on huomattavasti aiempaa rennomman tuntuinen töltissä kun olen soveltanut samaa ajatustani myös sen satulassa istuessa kuin Gljánkin kanssa. 





 Mun ilmeestäkin näkee, ettei ratsastus mitään herkkua ollut kun alla on pönttö ruutia. :D Hengittäminen tietysti olisi auttanut huomattavasti enemmän kuin suu supussa sen pidätteleminen, kuten joka kuvassa näkyy. 



Laukka oli kyllä hyvää ja pyörivää, mutta jarruttaessa huomasi ongelman ytimen - liikaa vauhtia ja huppista vaan kun tasapaino meni. Ristilaukkaa ei sentään tullut, mutta passia pää koipien välissä ei ole yhtään mukavampi vaihtoehto. Enemmän täytyy panostaa siihen laukan ratsastettavuuteen ja vauhtia on oltava huomattavasti vähemmän. Täsmällisyyttä, täsmällisyyttä..Ja mun pitää lakata jarruttamasta hartioillani. Jännityn aina kun Akilles alkaa toikkaroida tasapainon menetettyään, sen verran vahvasti on vielä lihasmuistissa sen hirveä ristilaukka. Se torso käyttöön, Ida..

Joskus viime viikolla (vai koskahan se oli..?) Akilles toimi laukassa erinomaisesti. Saatoin mäen päällä jo ratsastaakin sitä ennen jarrutusta käyntiin. Tässä siitä pieni klippi: